Maratonjuoksijasta rollaattorin käyttäjäksi
Minulla todettiin nuorena skolioosi, mutta olen siitä huolimatta pystynyt elämään normaalisti ja tekemään fyysisesti sekä henkisesti kuormittavaa työtä.
Olen aina ollut liikunnallinen mies. Ennen syksyä 2024 arkeni täyttyi juoksulenkeistä, uimahalleissa vesijumpasta, vesijuoksusta, kuntosalista ja pyöräilystä. Olen juossut maratoneja ja nauttinut vauhdista moottoripyörän selässä. Ammatiltani olen linja-autonkuljettaja, ja tein tätä fyysisesti vaativaa työtä 13 vuotta ilman ongelmia. Vaikka tiesin, että minulla on lievä skolioosi, se ei estänyt minua elämästä täyttä ja aktiivista elämää.
Kaikki muuttui yhtenä elokuisena päivänä vuonna 2024, kun työssä sattuneen väkivaltatilanteen jälkeen selkäoireet pahenivat merkittävästi. Tilanne tallentui videolle: selkäni romahti mekaanisesti hetkessä. Se, mikä oli aiemmin ollut hallinnassa oleva rakenteellinen seikka, muuttui ”infernaaliseksi” kivuksi. Yritin kuukausien ajan selvitä omin keinoin. Voimistelua, venyttelyä, vesijuoksua, kävin hieronnassa ja käytin päivittäin TENS-laitetta kivun hallintaan. Kivut kuitenkin pahenivat jatkuvasti. Helmikuussa 2025 hakeuduin työterveyteen, josta minut ohjattiin Taysin päivystykseen.
Skolioosia ei ollut kontrolloitu 14 vuoteen. Kuvantamisissa paljastui karu totuus: skolioosini oli pahentunut 13 asteesta yli 50 asteeseen ja lannerangassa todettiin: LS-rangan röntgen helmikuussa 2025 vasemmalle konveksi skolioosi. L3-4-välissä lateraalinen listeesi n. 1 cm verran. MRI-kuvissa L3/4-välissä todetaan ödeemia, diskuspullotusta ja hermojuuren ahtautta.
Maratonit vaihtuivat rollaattoriin ja voimakkaaseen kipulääkitykseen. Elämä muuttui jatkuvaksi taisteluksi kipujen kanssa. Vaikka lääkityksellä on saatu kipuja jonkin verran hillittyä, ne ovat edelleen päivittäin läsnä.
Tällä hetkellä hoito jatkuu konservatiivisesti fysiatrin ja kuntoutuksen seurannassa. On kokeiltu lääkitystä, fysioterapiaa, TENS-laitetta sekä kahta hermojuuripuudutusta, mutta toisesta maaliskuussa 2026 ei ollut enää merkittävää hyötyä, ensimmäisestä maaliskuussa 2025 oli apua noin kolmeksi viikoksi. Se tuntui hetkellisesti valtavalta helpotukselta ja uskoin jo tilanteen ehkä kääntyvän parempaan. Huhtikuussa 2025 kivut kuitenkin palasivat entistä voimakkaampina. Tilanne on ollut ajoittain niin vaikea, että jalat ovat pettäneet alta.
Muutin Virosta Suomeen vuonna 2010. Virossa minulle oli annettu selkeä suositus selän seurannasta kahden vuoden välein. Suomessa tämä seuranta kuitenkin katkaistiin vuonna 2011. Jälkikäteen, tilattuani omat potilastietoni, ymmärsin, että kielimuuri ja väärinkäsitykset olivat johtaneet virheellisiin kirjauksiin.
Nyt työtapaturman jälkeen olen tilanteessa, jossa taistelen oikeudestani hoitoon. Vaikka useat erikoislääkärit ovat todenneet mekaanisen romahduksen ja leikkaustarpeen, vakuutusyhtiö on pyrkinyt välttämään vastuunsa vetoamalla pelkästään tapaturmaa edeltäviin löydöksiin. Myöskään työnantajan puolelta prosessia ei hoidettu asianmukaisesti tapaturman sattuessa, mikä on vaikeuttanut oikeusturvani toteutumista entisestään.
Olen kohdannut järjestelmässä vähättelyä ja asenteellisuutta. On raskasta, kun urheilullinen tausta ja kova työhistoria sivuutetaan ja potilasta kohdellaan ”hankalana tapauksena”.
Nykyään arkeni on tasapainoilua kivun kanssa. Käytössäni ovat kovat hermokipulääkkeet ja kipulaastarit, mutta mikään lääke ei poista mekaanista vikaa rangassa. Henkinen kantti on kovilla, kun liikkuminen on rajoittunutta. Olen kuitenkin opetellut löytämään iloa pienistä asioista ja perheen tuesta. Vaimoni on ollut korvaamaton tuki tässä taistelussa – hän on nähnyt sen tuskan, jota pelkät paperit eivät kerro.
Vaikka tie on ollut kivinen, en ole luovuttanut. Oireet ovat vaikuttaneet voimakkaasti arkeeni ja toimintakykyyni. Monet tavalliset päivittäiset asiat pahentavat kipua. Nukkuminen on vaikeutunut ja kivut aiheuttavat jatkuvaa kuormitusta myös henkisesti. Olen joutunut jäämään pois työstä, sairausloma on vaikuttanut merkittävästi taloudelliseen tilanteeseeni ja koko perhe-elämään.
Olen yrittänyt oppia elämään kipujen kanssa päivä kerrallaan. Arki vaatii jatkuvaa oman toimintakyvyn arviointia sekä kivun huomioimista kaikessa tekemisessä. Vaikka tilanne on ollut raskas ja epävarmuutta on paljon, yritän silti suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaasti ja uskon, että kuntoutuksen ja oikean hoidon avulla toimintakykyä voidaan vielä parantaa.
Odotan päivää, jolloin voin taas kävellä vakaasti, liikkua ilman apuvälineitä ja kokea liikkumisen ilon ilman jatkuvaa kipua. Vaikka tapaturma pysäytti minut fyysisesti, tahtoni on yhä tallella.
Ülarin Minä ja selkä -tarina on julkaistu Hyvä Selkä -lehdessä 3/2026.
