Selkäni lannenikaman takakaari on ollut poikki syntymästäni lähtien. Siitä ei kuitenkaan ole koskaan ollut ainakaan suoranaista vaivaa.

Harrastin nuorempana lentopalloa. Selkäni kesti lajin hyvin, kunnes kolme vuotta sitten heräsin treenien jälkeisenä aamuna kovaan selkäkipuun. Ihmettelin, mistä kipu johtuu, sillä en ollut tehnyt treeneissä mitään erikoista tai ollut vaikeassa asennossa.

Kipu ei hävinnyt millään. Pystyin lähes aina kävelemään ainakin jonkin verran, mutta välillä hermot olivat niin kovasti puristuksissa, että jalat olivat mennä alta. Terveysasemalla sanottiin kipujen olevan tavallisia kasvukipuja. Söin kipulääkkeitä ja liikuin lääkärin ohjeiden mukaan, mutta kipu ei hävinnyt.

Lopulta menin yksityiselle lääkärille. Hän havaitsi selässäni välilevyn pullistumat sekä rappeumat. Yritin kuntouttaa selkääni fysioterapiassa, liikunnalla, tukivyöllä ja kipulääkkeillä. Pilates oli ainoa, joka tuntui auttavan edes jonkin verran, mutta ei vienyt kipuja pois.

Lopulta minut siirrettiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Selkäni leikattiin kaikkiaan kolme kertaa. Viimeisin leikkaus tehtiin joulukuussa 2013. Tämän jälkeen selässäni ei ole ollut kuin perinteisiä lihaskipuja.

Kuntoutan nyt selkääni säännöllisellä liikunnalla. Eniten olen harrastanut vesijuoksua, sauvakävelyä ja kävelyä. Lääkärin mukaan voin hiljalleen lisätä liikunnan määrä, mutta menee mahdollisesti jopa vuosi, ennen kun selkäni kuntoutuu kunnolla. Tosin lentopalloa en enää saa pelata, sillä siinä selkä voi taipua yli. Olenkin päättänyt aloittaa syksyllä kuntonyrkkeilyn, sillä olen lukenut sen olevan todella hyvä laji selälle ja se vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Välillä yhä mietin, miksi tämä kaikki tapahtui juuri minulle. Olen kuitenkin kovin nuori. Tuntui todella epäreilulta, että kaverini pystyivät viikonloppuisin tekemään erilaisia asioita, kun minä jouduin vain makaamaan. Kyllähän se tympi, mutta on varmasti myös kasvattanut ihmisenä. Nyt kun olen huomattavasti paremmassa kunnossa, olen alkanut ottaa menettämääni aikaa takaisin. Olen kavereiden seurassa mahdollisimman paljon ja teen asioita, joita en voinut ennen tehdä.

Kipujeni aikana en koskaan tavannut ketään edes suunnilleen samanikäistä henkilöä, jolla olisi ollut samat vaivat. Olisin ehkä kaivannut vertaistukea tai ainakin ymmärrystä ihmisiltä, jotka ovat samassa tilanteessa. Tuntui, että oireitani usein vähäteltiin.