Kipu – hyvä renki, mutta huono isäntä. Keinoja kivun hallintaan.

Maria:
Moikka! Ja tervetuloa kuuntelemaan Selkäkanavan podcastia aiheesta kipu. Mun nimi on Maria Sihvola ja tässä studiossa mun vieressä istuu meidän toinen housti Kirsi Töyrylä-Aapio.

Kirsi:
Moikka kaikille!

Maria:
Tänään meidän vieraana on erikoispsykologi ja kipututkija Tage Orenius. Lämpimästi tervetuloa Tage.

Tage:
Kiitos.

Maria:
Ennen kuin mennään Tagen taustoihin vähän tarkemmin, sanoisin sen verran, että meidän tämän jakson tavoitteena on auttaa ymmärtämään nimenomaan kipua paremmin avaamalla kivun syntyyn ja kipukokemukseen vaikuttavia tekijöitä.

Eli miksi kipu saa meidät reagoimaan tietyllä tavalla. Lisäksi meidän olisi tarkoitus tässä jaksossa tarjota keinoja siihen, miten suhtautumistaan kipuun voi muuttaa hyväksyvämmäksi ja miten tulla toimeen tällaisen mahdollisesti kroonisen kivun kanssa.

Mutta Tage, kerrotko vähän vielä tarkemmin taustoistasi?

Tage:
Olen toiminut psykologina vähän yli 25 vuotta ja käytännössä kipupotilaita hoitanut ja tutkinut eli tavallaan voisi sanoa, että kipu on vienyt mennessään.

On sen verran tärkeä ja jotenkin uteliaisuuttani herättävä aihe, että olen sekä hoitanut että tutkinut potilaita, että myös tutkinut sitten erilaisia kipumekanismeja, ja erikoisalani tai tavallaan kiinnostuksenkohteeni on aivotutkimus.

Tutkin siis kivun käyttäytymistä aivotasolla ja erinäisiä tekijöitä, joita voidaan tavallaan käyttää sitten sen kivun muokkaamiseen ihan aivotasolla, keskushermostotasolla. Opetan aika paljon myöskin eli luennoin aika paljon, ja jotenkin nämä kolme tuntuu tasapainottavan toisiaan.

Maria:
Onko tämä uteliaisuus, minkä sä mainitsit, niin se mikä on saanut sut alun perin kiinnostumaan kivuntutkimuksesta vai onko sulla omakohtaisia kokemuksia?

Tage:

No ei ole omaa lehmää ojassa, jännää kyllä, että yleensä, jos on joku juttu tullut hyvin tärkeäksi, niin siitä tehdään jonkinlainen elämänura itselleen. Minulla ei ole kyllä semmoista, mutta tietenkin se tärkeys eli että se on hurjan tärkeä aihe.

Ja jos miettii pitkäaikaista kipua potevia ihmisiä, niin kyllä meidän täytyy ymmärtää kivun perusmekanismeja vielä tuntuvasti paremmin, jotta me voidaan näitä ihmisiä auttaa. Ja tavallaan hyviä perustietoja ja ihan perustutkimuskin kivusta ja aivotutkimus antaa kyllä pohjaa sitten erinäisten hoitokeinojen kehittelyyn, vaikka matka voi olla pitkä siitä perustutkimuksesta.

Mutta kyllä se on mullakin semmoisena alitajuisena perustarkoituksena ymmärtää kipua paremmin ja siten jotenkin myös ymmärtää kipupotilaiden kokemuksia paremmin ja auttaa sitten myöskin kehittämään erinäisiä kipuun vaikuttavia hoitokeinoja.

Maria:

Meillä kaikilla on varmasti joku tämmöinen omakohtainen kokemus kivusta tai mielikuva siitä, mitä on esimerkiksi kova kipu. Mutta mistä se kipu itse asiassa sitten syntyy ja mikä on kivun merkitys?

Tage:
Akuutti kiputuntemus eli se, että yhtäkkiä tulee kipua johonkin kohtaan kehoa, niin semmoisen kivun alkulähtökohta on aina kudoksessa tavalla tai toisella. Koko keskushermosto on sillä tavalla mukana, että keskushermoston sisällä tapahtuu kivun kokeminen tai siellä syntyy aivotasolla kokemus kivusta. Ja aivoissa on sitten hyvin paljon erilaisia muitakin tekijöitä, jotka muokkaa kipukokemusta, ja ei ole varmaa tai meillä ei ole varmuutta siitä, ei voida tutkia kahden ihmisen kokemusta varmuudella. Mutta voidaan olettaa, että on yhtä paljon erilaisia kipukokemuksia kuin ihmisiä.

Maria:
Eli jos ajatellaan tätä kokemuksellisuutta, niin se antaa usein sitten sen merkityksen kivulle. Ilmeisesti ihminen oman tulkinnan kautta, ikään kuin aivot tulkitsee, että minkä merkityksen se kipu saa. Onko näin?

Tage:
Kyllä, juuri näin, ja eri ihmisillä on eri tavalla kokemuksia kivuistaan. Se suhde ja miten hahmotetaan sitä kipua ja minkälainen merkitys kivulla on, nämä on kaikki sellaisia omia, eri ulottuvuuksia, ja ne on joskus ihan ratkaisevia sitten. Silloin kun mä haastattelen kivuliasta potilasta, yritän saada niin tarkan kartan siitä kokemuksesta kuin mahdollista.

Eli mä ajattelisin näin, että avun antaminen ja ihmisen kokemuksen ymmärtäminen vaatii sitä, että se on niin tarkka ja yksilökohtainen kuin mahdollista. Tavallaan se ajattelumalli siitä, mitä toinen kokee ja miten se toinen ihminen kokee kipuaan.

Maria:
Mitä konkreettisia taustamekanismeja tai oikeastaan tekijöitä siellä kivun taustalla saattaa olla, jos ajatellaan, että miten toinen kokee vaikka saman suuren kivun. Tämmöisen kokeellisesti laboratoriossa aiheutetun kivun eli nosiseptinen kipukudokseen aiheutettu esimerkiksi kuuma-altiste. Toinen kokee sen erittäin kovana ja toinen kokee, että se ei ollut juuri ollenkaan kivulias kokemus, niin mitkä on tavallaan ne tekijät? Siellä on varmaan tämmöinen biologinen, fysiologinen erilaisuus, mutta mitä muita tekijöitä siellä taustalla on? Mitkä siihen ihmisen kylmän kokemukseen vaikuttaa? Mitkä on ne konkreettiset mahdolliset asiat?

Tage:
Se on hyvin moniulotteinen ilmiö. Ensinnäkin kipukynnys tuntuu olevan varsin yksilöllinen ja nykytiedon mukaan aika pysyväkin ihmisellä, jos ei tapahdu keskushermostossa joitain muutoksia tai prosesseja, jotka siihen vaikuttaa. Kivunsietokyky, joka on täysin eri asia sitten, sekin on erilainen.

Miten kokee sen kivun, niin puhutaan myös kivun epämiellyttävyyskokemuksesta. Se voi olla joskus se, sanoisinko kokemusta eniten muokkaava tai kokemukseen eniten vaikuttava tekijä, että minkälaiselta se tuntuu, se kipuaistimus.

Jonkun kohdalla kokeellinen kipu ja sitten on labraoloissa kokemassa kipua, niin se voi olla hyvin jännää jollekulle ja toiselle se voi olla hyvin ahdistavaa, ja siinäkin on tavallaan semmoisia tilannekohtaisia tekijöitä.

Plus ylipäätään se, että minkälainen on se keskushermoston yksilöllinen koodi säädellä kipua. Siinä on paljon muitakin tekijöitä mukana, mutta ei ole kahta samanlaista sisäistä softaa tai tietokoneohjelmaa, joka käsittelee kipua, vaan jokaisella ihmisellä on omansa.

Maria:
Olen joskus kuullut tästä, että jos lapsena vanhempien reagoiminen esimerkiksi tähän, että lapsi satuttaa itseänsä ja sitten vanhempien tpelästyminen tai reagoiminen siihen, että sitä lasta sattuu. Niin voiko tämä vaikuttaa?

Tämmöiset lapsuuden tietynlaiset kokemukset siitä, kuinka vanhemmat heijastaa sitä lapseen, että minkälaista kipu on ja miten siihen pitäisi suhtautua. Vaikuttaako se mahdollisesti siihen, miten myöhemmin elämässään kokee kivun ja minkälaisen merkityksen kivulle antaa, että onko se vaarallinen vai onko se enemmän, että ei hätää, ylös vaan ja jatketaan.

Tage:
Joo, ihmislapsihan on hyvin pitkään riippuvainen vanhemmistaan, huoltajistaan, ja se tarkoittaa myös sitä, että tietenkin on tiettyä rajattomuutta vanhemman eli huoltajan olojen ja lapsen olojen välillä. Siinä ei ole vielä lapselle, varsinkaan pikkulapselle syntynyt semmoista selkeätä, sanotaan psyyken integriteettiksi, eli sitä, että on tavallaan rajat ja että ymmärtää, mitkä on omia kokemuksia, mitkä on toisen kokemuksia.

Se tarkoittaa myös sitten käytännössä sitä, että jos vanhempi kokee jotain vahvaa oloa silloin kun lapsi satuttaa itseään, se tavallaan kyllä vahvasti koodaa sitä merkitystä liittyen kipukokemukseen, että kun se tuntemus on semmoinen silloin kun polvi hankautuu ja jos lapsi kaatuu ja tulee vaikka joku ruhje johonkin.

Silloin tavallaan se tuntemus on yksi asia, mutta sitten se kvalitatiivinen, laadullinen merkitys ja sanoisiko myös henkeä uhkaava mahdollinen merkitys, niin se tulee vanhemman tunnereaktioista. Jos vanhempi kykenee olemaan rauhallinen ja jotenkin riittävän turvallisesti toimimaan, ettei lapsen tarvitse hätääntyä liikaa tai kokea kauhua, niin silloin koodautuu eri tavoin se polvikipu. Jos vanhempi on hyvin vigilantti tai hyvin ylireagoiva, jos on omia kokemuksia, vaikeita kokemuksia kivusta, niin voi olla, että kipuun liittyvä vanhemman reaktio on hyvin vahva. Silloin se tietenkin tekee sen, että se hälyttää, se sama nosiseptinen niin kuin sanoit, kiputuntemus hälyttää tuntuvasti enemmän.

Kirsi:
Onko siis tällaisia kipupersoonia löydetty tutkimuksessa, tietyntyyppisiä ihmisiä, joilla sitten on enemmän kipua tai kokevat enemmän kipua?

Tage:
Se on hyvin hankala, mutta äärimmäisen tärkeä kysymys. Kyllähän sitä on tutkittu ja on profiloitu ihmisiä ja katsottu, että löytyykö jotain kipuherkkää persoonallisuutta, niin semmoista ei ole löytynyt.

Itse asiassa näitä parikymmentä vuotta sitten olleita oletuksia on kyllä pystytty kumoamaan ihan selkeästi ja hyvä näin. Mutta sitten tavallaan se kipukokemus ja siitä viestittäminen, niin kyllähän luonne vaikuttaa siihen, millä tavalla me viestitetään olojamme, myös ihan tuntojamme. Ja ihmiset puhuu hyvin eri tavoin ja käyttää erilaisia sanoja kivuistaankin, niin ainakin voidaan sanoa, että ihmisen perusluonne vaikuttaa siihen kipukäyttäytymiseen eli kivusta viestittämiseen niin kuin mistä tahansa viestittämiseen.

Mehän ollaan luonteita ja persoonia. Ja jokainen, siitähän se toinen tunnetaan, että se on, nyt tuommoinen, sille on luontaista just tämmöinen toiminta tässä tilanteessa. Eli tavallaan se kivusta viestittäminen on varmaan hyvin paljon persoonasta kiinni ja muun muassa temperamentista, ja onko ulospäin suuntautunut vai enemmän sulkeutunut ihminen kyseessä.

Mutta siitä, että minkälainen se sisäinen kokemus on, niin taas kerran tullaan siihen, että siitä ei ole varmuutta, koska ei voida varmuudella kokea tai oikeastaan tutkia toisen kokemusta. Meidän on luotettava niihin sanoihin ja niihin tapoihin mitä ihmisellä on kertoa omista oloistaan.

Ja muutenkin ne sanat, kipusanat, nehän koodautuu myös lapsuudessa. Että ensin yleensä se pipi ja sitten, jos siihen tulee muita termejä, niin sitten lapsi käyttää myös aikuisena niitä samoja termejä.

Kirsi:
Jotkut, joilla on tätä kroonista selkäkipua, sanovat, että kun se kipu ei näy välttämättä ulospäin, he joskus kokee, jos he joutuvat olemaan sairauslomalla tai muuten, että sitä ei ymmärretä, kun se on niin oma kokemus. Onko se näin? Sä tapaat paljon näitä kroonisia selkäkipupotilaita.

Tage:
Juu, ihan varmasti on näin, ja eri ihmisillä on sitten eri vaikeuksia luottaa siihen, että on oikeus potea ja oikeus olla vaikka sairauslomalla. Ihmiset on eri tavoin itsekriittisiä. Jotkut morkkaa itseään ja kyllä monet pitkäaikaiskivuliaat, alaselkäkivuliaat kantaa häpeää sisällään. Häpeä on aika tavallinen olotila, vaikka ei siihen löydy muutenkaan mitään järkevää perussyytä. Mutta silti saattaa olla näin, että ihminen jotenkin väheksyy omaa kokemustaan.

Ja vähän sukua tälle on myös se kokemus, mitä aika monilla pitkäaikaiskivuliailla on, että ne läpi käy sellaisen vaiheen, että onkohan tämä totta, kun ei ole löytynyt riittäviä fyysisiä selityksiä tälle kiputilalle vaikka on tutkittu. Olenko mä jotenkin mielikuvituksissani luonut tämän tai ylläpitämässä tätä kiputilaa, ja näitä täytyy tietenkin möyhentää auki sitten ja antaa tavallaan valtuutus sille, että se kokemus on sellainen kuin on.

Mutta ihmiset on hyvin erilaisia siinä. Ja kyllä se on, että jos on joku ulkoinen näkyvä tekijä, joka kertoo siitä, että on kivulias, jos on vaikka – tätäkin on tutkittu yliopistotasolla, jos on jalka kipsissä ja kyynärsauvat, niin kyllä silloin ymmärretään, että ihmisellä on joku kipu.

Mutta sitten vaikka olisi samanlainen kiputila ilman näitä apuvälineitä, silloin ei oikein välttämättä ymmärretä. Sanotaan kuitenkin, että lähiomaiset, rakkaimmat ihmiset, tärkeimmät ihmiset, ne näkee silmistä, onko minkälainen päivä. Onko vaikeampi kipupäivä vai helpompi, että tavallaan on kivusta viestitty. Sanotaan, että silmät on sielun peilejä, niin kyllä kipu näkyy silmistä. Ainakin niiden näkökulmasta, jotka on jotenkin läheisiä, jotka tuntee ihmisen.

Maria:
Joo, tää on hyvä pointti, eli yleensä semmoinen akuutti ja just nimenomaan tällainen niin sanottu kudosvaurio, todennettavissa oleva kudosvauriokipu, minkä lääkäri on vielä ehkä mahdollisesti pystynyt diagnosoimaan, niin sitä on ikään kuin helppo sairastaa. Eli on helpompi saada ehkä empatiaa ja ymmärrystä sille, koska kaikki tietää, että nyt on kyse tästä.

Mutta sitten jos ajatellaan, että kun ja jos se kipu kroonistuu, miten sitten selittää muille, että se kudosvaurio on mahdollisesti jo parantunut, mutta tämä kipu vaan jatkuu. Ja itse asiassa tää on ehkä semmoinen tekijä, mikä on meidän kaikkien vähän vaikea ymmärtää, että miksi muhun sattuu, kun mitään kudosvaurioita ei enää löydy.

Mutta onko tämä sitten se tekijä, miksi kipua pelätään? Että tavallaan pelätään sitä, että kipu pitkittyy. Vai onko se enemmän sitä, että esimerkiksi selkäkivussa pelätään, kun selkä tulee kipeäksi, niin on jotkut semmoiset uhkakuvat, mitkä on mahdollisesti itselleen luonut? Pelätään jotain halvaantumista, vaikka kyseessä on niin sanotusti hyvin tavallinen epäspesifi, hyvälaatuinen kiputila?

Tage:
Niin, kyllä kai minun ajatukseni on aina se, että siinä on yksilöeroja. Hurjasti joku saattaa havahtua ja pelätä ihan sitä kipukokemusta tai kipuaistimusta myöskin, ja jotkut muut sitten enemmän niitä johdannaisvaikutuksia.

Eri ihmisillä on erilaisia sisäisiä viitekehyksiä ymmärtää kipua. Ja tässä tullaan taas niihin perustekijöihin, jotka muokkaa kipuun suhtautumista. Ja kun suhtautuminen kipuun on erilainen eri ihmisillä, niin kipukokemus voi olla hyvin erilainen.

Tavallaan suhtautuminen ja vaikka se ennakkopelko siitä, mitä jos tämä nyt pitkittyy, jos tähän ei tule minkäännäköistä apua, että olenko minä vielä eläkeiässä näin kivulias. Kyllähän se on semmoinen aika suurta hätää sisällään pitävä ajatusrakennelma, että yksilöerot on ihan valtavia tässä.

Maria:
Eli kuten tässä on jo tullut esille aiemmin. Kipu ja nimenomaan kipukokemus on hyvin monisyinen ilmiö, mihin vaikuttaa sekä meidän biologiset tekijät että psykologiset, sosiaaliset tekijät, minkälaisen merkityksen kipu saa sitten meissä.

Sitten vielä semmoinen mielenkiintoinen asia, että jos esimerkiksi lapsuudessa lapsi näkee vanhemman kipua, voimakasta kipua, niin se voi aiheuttaa varmaan myös jonkinnäköistä traumaattista kokemusta.

Samoin sitten muut mahdolliset traumaattiset kokemukset eli hyvin vaikeat kokemukset. Voiko ne liittyä tähän hälytysreaktioon, minkä kipu aiheuttaa sitten myöhemmin siellä aikuisuudessa, esimerkiksi jos kokee kipua tai tulee joku kivulias tilanne?

Tage: 
Ihan varmasti. Onhan se niin, että kun lapsi näkee tavallaan sitä kärsimystä vanhemmassa ja tietää, että kivusta puhutaan ja kivusta on kyse, niin kyllä se koodaa kivun merkitystä ja uhkaavuutta jotenkin jo etukäteen.

Ja voi olla hyvinkin sitten, että se oikeasti myös värittää omaa kipukokemusta, kun tulee joku kiputuntemus tai vaikka pitkittynyt kipu. Tutkimusnäyttöä on ihan siitäkin, että mitkä tahansa hoitamattomat aikaisemmat traumat vaikuttaa kiputiloja komplisoivasti. Tavallaan jopa haittaa hoitoa eli ihminen tarvitsee enemmän särkylääkettä, jos on työstämätöntä traumaa taustalla silloin kun on vaikka leikkauksen läpikäynyt.

Ja tämä on tavallaan, vaikka ne on erillään toisistaan, eli traumaattinen kokemus, joka liittyy ahdistukseen, semmoiseen hätään ja ylivahvaan hälyttämiseen. Vaikka ne on kaukana toisistaan, eli kipu on kuitenkin tuntemuksena erilainen kuin nämä traumakokemukset, niin silti ne on molemmat hälytyksiä ja vahvoja ja semmoisia, jotka tavallaan pitää yksilöä elämässä kiinni eli elossa. Eli eloonjäämisen kannalta, ne on molemmat hyvin tärkeitä ja hyvin vaativia ja tavallaan autoritäärisiä signaaleja meidän keskushermostossa. Ja on hyvin loogista myöskin, että aikaisemmat vaikeat henkiset kokemukset, traumat vaikuttaa kivun säätelyyn ihan neurologisella tasolla.

Maria:
Eli tavallaan tässä mitä nyt just tuli ilmi osittain, niin useinhan me ajatellaan, että kipu on vaan haitallista. Me koetaan se ehkä aika negatiivisena, se sanakin ehkä synnyttää jonkinlaisen negatiivisen mielleyhtymän. Mutta jos me ajatellaan kipua, niin ilman kipua me ei selvittäisi. Tavallaan akuutti kipu on hirveän tärkeä. Käytkö vielä vähän läpi sitä, että miksi se on meille niin tärkeä ja milloin se kipu muuttuu haitalliseksi?

Tage:
Niin siis kyllähän akuutti kipu on ihan maailman tärkeimpiä asioita. Ei me tässä istuttaisi ilman akuuttia kipua, että ei olisi ihmiskuntaa olemassa. Tulisi kudosvaurioita ja kaikenlaista probleemaa. Kyllä se on elämää säilyttävä hälytyssignaali ja äärimmäisen tarpeellinen.

Onhan pelkokin semmoinen, josta joku filosofi oli sitä mieltä, että se on lähimpänä viisautta, että kun pelätään jotain, vältytään joltain haitalliselta. Ja tavallaan vältetään myös riskinottoja ja ei tehdä sellaisia asioita, joista voi sitten koitua kuolema.

Niin vähän samalla tavalla ne on rinnakkaisia hälytyssysteemejä meidän keskushermostossa ja ne on molemmat ollut tärkeitä. Molemmat on jalostunut koko meidän ihmissuvun kehityshistorian. Ne on siis molemmat tärkeitä ja niiden välillä on myös hyvin vahva kytkentä ja vuorovaikutus aivoissa.

Sitä on tutkittu maailmalla, muun muassa Eisenberg on tutkinut sitä, mitä tapahtuu aivoissa silloin kun ihminen kokee jätetyksi tulemista tai lauman ulkopuolelle jäämistä, joka olisi tavallaan tämä primitiivinen ajatus tai kokemus. Silloin kun pikku lapsikin jää ilman hoivaa ilman kontaktia, niin kuolema on yhtä varma kuin rajussa kudosvauriossa kuin vaikka taistelutantereella.

Eli siitä syystä molemmat pelko ja tämmöinen ahdistus niin kuin erilleen jäämisen kauhukokemus ja kipu, ne on rinnakkaisia, ne on hyvin vahvoja.

Kirsi:
Voiko olla myös niin, että ne, joilla on pitkittynyt kipu, niin se on jo niin voimakkaasti osa hänen omaa persoonaa, ettei halua edes oikeastaan tai että ei voida enää auttaa häntä tähän kivuttomuuteen. Jotenkin se on sellainen elämää pitävä voima?

Tage:
Näinkin voisi sanoa ja onhan se joidenkin ihmisten kohdalla tavallaan osana identiteettiä. Olen kyllä tavannut ihmisiä, jotka käyttää sellaista nimeä tai termiä itsestään kuin kipukroonikko. En tiedä, onko siitä sitten, no varmaan on hyötyä ja tavallaan se tukee, antaa oikeutuksen sille, ja tavallaan myöskin tämmöisen samaistumisen kautta, että meitä kipukroonikoita on paljon. Meillä on oikeus potea kipua ja teidän pitää ymmärtää meitä.

Mutta kyllä se on myös salpaava juttu, jos miettii että se on identiteettikysymys. Jos kipu on osana identiteettiä, kyllähän se myös sulkee erinäisiä mahdollisuuksia toimijuuteen. Ja siihen, että voi vaikuttaa kivun, ainakin kivun aiheuttamiin johdannaismerkityksiin ja vaikutuksiin.

Kyllä mä suosittelisin sitä, että ihminen ajattelee, että potee kipua ja kipu voi olla haitallista. Se voi olla jopa invalidisoiva jossain vaiheessa, mutta se ei ole sama asia kuin ihminen. Minun mielestäni kun on pitkittynyt hyvin vaikea kiputila ihmisellä, niin kyllähän se on ihmisen ominaisuutta, mutta ei se ole koko identiteettiä. Ei se ole koko ihmistä.

Maria:
Eli toisin sanoen, kipu menee osaksi identiteettiäni ja toipuminen hidastuu tai se voi olla hankalampi lievittää, jos se tulee osaksi itseä.

Tage:
Saattaa olla näinkin. Kyllähän kipu on pitkittyessään jo hankala, siihen on vaikea saada suoria vaikutuksia. Minkään näköisiä farmakologisia ei juuri saada, jos on pitkittynyt kipu, että hieman lievitystä, kuten potilaat sanoo, että otetaan se pahin piikki pois kipuaistimuksesta.

Mutta hoitavaa, sellaista lääkkeellistä hoitoa pitkäaikaiskipuihin ei ole, mutta ainahan voi ihmistä auttaa. Mä tarkoitan sillä sitä, että aina voi yhdessä kivuliaan ihmisen kanssa tarkastella sitä, että mikä on se suhtautuminen ja mikä on tavallaan se kontaktipinta siihen kipukokemukseen.

Ja voiko kipukokemusta, joka on jonkun mielestä pirullinen kanssakulkija, potilasta lainatakseni, voiko siihen pirulliseen kanssakulkijaan saada erilaista näkökulmaa, että mikähän sen tarkoitus mahtaa olla. Ja jos itse suhtautuu siihen jotenkin joustavasti, niin muuttuuko se merkitys tavallaan myöskin, ja siitähän on hyvin paljon kyse myös kivun hallinnassa.

Ei juurikaan koskaan niin, että saataisiin kovin suurta helpotusta kiputuntemukseen tai -aistimuksen, mutta kylläkin suhtautumiseen siihen ja siihen, ettei tarvi hälyttyä henkisesti kivusta, vaikka se voi olla pirullinen. Ja joskus jos on paha päivä, niin suorastaan invalidisoiva, ettei pysty juuri mitään tekemään, mutta mieli voi kumminkin hyvällä harjoittelulla pysyä jotenkin rauhallisempana suhteessa kipuun. Kivun ei tarvitse vallata koko mielen aluetta.

Maria:
Sä puhuit tossa alussa nimenomaan tästä aivotutkimuksesta ja miten se kipu näkyy aivoissa. Niin miten se kipu sitten näkyy siellä aivoissa?

Kun aivot kuvannetaan, voidaanko tosiaan nähdä esimerkiksi kivun voimakkuutta? Jos ihminen kuvaa kipua tietyllä tavalla erittäin voimakkaaksi, niin näkyykö siellä aivoissa sitten suurempana alueena, alueen aktivoitumisena tai kovempana hälytystilana?

Tage:
Yksilötasolla on selkeästi vahvakin yhteys sen koetun kivun voimakkuuden ja aivoaktivaation välillä. Tietyt noin neljä tai viisi eri aluetta aktivoituu akuutissa kivussa ja tietenkin myös kokeellisessa kivussa, mitä itse olen käyttänyt tutkimushenkilöillä. Kyllä se on selkeä yhteys eli kokemus vastaa kyllä sitä aivojen aktivaation tasoa myöskin.

Mutta sitten sitä, että mikä on tavallaan se kokemus, taas kerran tullaan siihen, että ei voida verrata kahta ihmistä siinäkään mielessä. Jos toinen sanoo, että on ysiin kipua kympistä nyt ja toinen sanoo, että mullakin on ysi, niin niiden toimintakyky voi olla hyvin erilainen. Toinen voi hymyillä ja laskea leikkiä ja melkeinpä lähteä tanssimaan ja toinen ei pysty oikein istumaan eikä seisomaan eikä mitenkään olemaan. Tavallaan ne kokemukset on erilaisia.

Sitten jos on pitkittynyt kipu, sitä on hyvin vaikea sitten kuvantaa aivokuvantamismenetelmillä, koska niillähän kuvataan vaan kuvantamisen aikana tapahtuvia muutoksia. Jos laitetaan tasaista vaikeata alaselkäkipua potevan ihmisen pää kuvantamislaitteeseen ja katsotaan, niin ei sieltä mitään järkevää tule.

Paitsi jos saadaan akuutti tai spontaani alaselkäkipukohtaus kuvannettua, se näkyy selkeästi suhteessa perustasoon. Eli silloin aktivoituu myös pitkälti ne akuutin kivun kohdalla aktivoituvat aivojen osat, plus sitten paljon muutakin ja tää on jännä tutkimustulos myös, että pitkäaikaiskivuliailla affektiiviset alueet aktivoituu tuntuvasti enemmän ja sensoriset eli tuntoaistimuksiin liittyvät alueet vähemmän. Että tavallaan kun kipu pitkittyy, se muuttuu niin paljon laajemmaksi ja kokonaisvaltaisemmin kuin mitä akuutti kipu on.

Maria:
Sanotko vielä mitä nämä affektiivit on?

Tage:
Siis tunnelatauksiin, olotiloihin liittyviä tekijöitä. Siinä tavallaan erinäiset pelkotiloihin ja ahdistustiloihin liittyvät alueet tuntuu aktivoituvan sitten enemmän silloin, kun tulee spontaani alaselkäkipukohtaus.

Kirsi:
Eli toisin sanoen ne ihmiset voi olla ahdistuneempia?

Tage:
Tavallaan joo, ja voisi sanoa näin, että siinä missä akuutti kipu on kokemuksellisesti hyvin selkeä pääosin fyysinen tuntemus, niin sitten kun se pitkittyy ja hankaloituu, kroonistuu, se on paljon muuta.

Potilaiden on myös vaikea joskus kuvailla sitä kipukokemusta, että miltä se tuntuu. Silloin kun se on akuutti, pystyy sanomaan, että se on tossa se käyttäytyy juuri noin, se tuntuu just tolta. Mutta sitten kun se pitkittyy, se epämääräistyy tuntuvasti ja siihen tulee olotiloja. Siihen tulee paljon muita toimintoja mukaan.

Maria:
Vielä nyt kertaan, samat aivoalueet, jotka aktivoituu tämmöisissä pelko- ja ahdistustiloissa, niin on vähän ehkä kohonneesti aktiivisia kroonista kipua kokeville, vai ymmärsinkö oikein?

Tage:
Kyllä, silloin kun saadaan kuvannettua tai jos annetaan pitkäaikaisalaselkäkivuliaalle myös kokeellista kipua, niin siinä tapahtuu hiukkasen samanlaisia asioita aivoissa.

Eli siinä ei niinkään ne tuntoaivokuoret ja ne, jotka liittyy akuuttiin kipuun ja jotka prosessoivat akuuttia kipua, ne ei kovin paljon reagoi. Totta kai nekin reagoi, mutta enemmän just näitä muita alueita siinä on sitten aktiivisena. Ylipäätään tunteisiin ja affektiivisiin tiloihin liittyvät aivojen alueet.

Maria:
On kuullut myös tällaisen, että kokemus yksinäisyydestä aktivoisi näitä vähän samoja alueita, mitä tämmöinen kipu aktivoi. Eli ikään kuin voitaisiin nähdä se yksinäisyys kipuna siellä aivoissa. Niin onko se sama?

Tage:
Voi olla ja ja mä veikkaan, että tässä on yksilöeroja hyvin paljon, että totta kai yksinäisyyden kokemus on yksilöllistä. Mutta ajattelin myös sillä tavalla niin kuin aikaisemminkin totesin, että semmonen ryhmästä tai laumasta ulos jääminen, tavallaan hylätyksi tulemisen kokemus.

Niin, sehän on aika läheistä sukua yksinäisyyden kokemuksen kanssa, että olen tässä eikä minulla ole ketään. Ei ole ketään, johon turvautua ja olen jäänyt yksin tähän mun elämääni.

Kyllähän se on semmoinen vahva affektiivinen kokemus ja se sitten joidenkin aivojen joillain alueilla näyttäytyy vähän samalla tavalla kuin akuutin kivun kohdalla. Siinä on yhtäläisyyksiä, se on jännää.

Sanotaan, että joidenkin kohdalla vahvat tunteet tuntuu kivuliailta. Tässä ihmiset on hyvin erilaisia. Ja mä veikkaan, että kun joku sanoo, että tämä sattuu nyt mua hurjasti tää yksinäisyys tai tämä tilanne tai tämä tunnetilani, joka on päällä, se satuttaa minua hurjasti, niin en tiedä onko näin.

Mutta voi olla niin, että niitten ihmisten aivoissa se näkyisi myös tavallaan jotenkin semmoisena ikään kuin kiputuntemuksena, ihan fyysisenä tuntemuksena. Ihmiset on fyysisiltä tuntemuksistaan hyvin erilaisia. Myöskin kinesteettinen puoli on erilainen.

Maria:
Voiko tämä krooninen kipu tai kiputila tehdä sitten tämmöisiä pysyviä muutoksia aivoihin, onko sitä tutkittu?

Jos tavallaan kroonista kipua kokeva tai poteva alkaakin saada sitä kipua tavalla tai toisella lievittymään, niin onko sellaisia nähty, että voiko aivot ikään kuin palautua siitä? Aivothan on aika mukautuvat, aika plastiset. Vai voiko se jättää jonkinnäköisiä pysyviä muutoksia aivoihin?

Tage:
Kyllä pitkittynyt kipu varmaan voi hyvinkin jättää joitakin pysyvämpiä muutoksia. Mutta tutkimus osoittaa, ja siitä on ihan tämmöistä, katsaustason tutkimusta tehty, että silloin kun saadaan jotenkin hallintaan pitkäaikainen kipu, ne rakenteelliset muutokset, joita on ehtinyt tulla aivoihin, eli aivoissa tapahtuu niin, että jotkut alueet, jotka liittyy kivunsäätelyyn, ne kutistuu hieman. Jotkut vierellä olevat alueet paisuu hiukkasen, niin nää on nähtävästi joko täysin tai melkein täysin palautettavissa.

Eli niin kuin sanoit, aivot on hyvin plastiset. Ja tavallaan tarkoittaa myös sitä, että aivot hyvinkin pitkälti rakenteellisesti palautuu sitten, kun tilanne on saatu riittävän hyvään hallintaan. Tästä on tutkimusnäyttöä ja se on se on tietenkin hyvin lohdullista pitkäaikaiskivuliailla.

Maria:
Entä jos puhutaan vaikka selkäkivusta ja nimenomaan alaselkäkivuista, tietysti jos ihmisellä mieliala tai mielentila on vähän huono, että mieli on maassa, on ehkä stressiä tai ahdistusta, niin puhutaan usein, että se kipuherkkyys lisääntyy.

Tämä jotenkin aivojen kautta yhteydessä? Elikkä ne tietyt alueet on siellä mahdollisesti aktiivisia vai välittyykö ne mahdollisesti unen kautta? Jos nukkuu huonommin, on huolia, vai kivun sietokyky heikkenee, kun elämässä on muita vastoinkäymisiä. Osaatko sanoa?

Tage:
Tämä on siitä syystä vaikea kysymys, että se kipukynnys tiedetään hyvin, että monet asiat vaikuttaa siihen, esimerkiksi unettomuus. Riistetään vaikka yhden yön uni ihmiseltä, perusterveeltä aikuiselta, niin kipukynnys on matalampi keskimäärin näillä ihmisillä seuraavana päivänä, kun tutkitaan.

Ja kivunsietokyky sitten, joka on tietenkin eri asia, siihenkin voi tulla muutoksia. Tästä on hyvin paljon tutkimustietoa, jos on selkeästi todettu, että ihminen on masentunut, kyllä se moniulotteisesti komplisoi kipua, ja tiedetään hyvin myös, että masennus niin kuin monet muut stressitekijät ja kuormitustekijät vaikuttaa aivojen kivunsäätelyyn.

Eli se on ihan neurofysiologinen juttu. Kokemuksena tietenkin semmoinen, että nyt kun on näitä kuormitustiloja, niin nyt ei kestäisi yhtään lisää ja nyt sitten tuli tämä kipukin vielä, niin se on tietenkin kokemuksena ihan selkeä ihmisillä.

Mutta kyllä sillä löytyy neurofysiologista taustaa, että aivot toimii eri tavoin silloin kun on muuta kuormitustilaa. Se on vähän niin kuin tietokoneprosessori, jossa on monta samaan aikaan vaativaa, raskasta ohjelmaa pyörimässä, niin mikään ohjelma ei toimi ihan niin nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin pitäisi.

Maria:
Onko niin, että aina kun meillä on kipua, meillä on tietynlainen stressireaktio ainakin akuutissa kivussa selvästi nähtävissä? Se on niin kuin fight of light -mekanismi päällä.

Mutta onko tässä kroonisessa kivussa sitten ikään kuin kehossa krooninen stressi? Näkyykö se myös aivoissa?

Tage:
Joo, siis sitähän voi kokeilla sitä tai kokeellisesti tutkia, että jos aiheutetaan, varsinkin jos yllättäen aiheutetaan, koehenkilölle kipua, siinähän syke nousee aika välittömästi ja verenpaine nousee, pupillit laajenee. Ihminen tavallaan valmistautuu sitten kamppailuun eli kuten sanoit tulee aivoihin tämmöinen valmiustila.

Sitten pitkittyneen kivun kohdalla ei sellaista kovin akuuttia stressaantumisvastetta löydy. Mutta pitkäaikainen stressi on silloin tietenkin ihan vallitsevana, ja se on minun mielestäni nähtävissä pitkäaikaiskivuliailla, sellainen työuupumukseen verrattavissa oleva olotila.

Pitkäaikainen kuormitustila, pitkäaikainen haittaohjelman pyöritys prosessorissa, niin se on vienyt tehoja tavallaan, ja ihmiset sitten reagoi myös kokemuksellisesti hyvin eri tavoin.

Pinnan jaksamista on vähemmän ja pinnan kireyttä tulee. Joku on kertonut, että on tavallaan luonnekin muuttunut, että on rauhallisesta ja labradorinnoutajasta on muuttunut terrieriksi, ettei siedä oikein mitään.

Tavallaan ärsykekynnys on matalampi. Aivojen yksi tarkoitushan on suodattaa asioita ja pitää asioita jotenkin kontrollissa, ja kun ärsykekynnys madaltuu, silloin se tarkoittaa sitä, että se sellainen puskuroiva suodatustoiminta on turhan vähissä.

Maria:
Toistaiseksi tuosta ei ole olemassa nykykäsityksen mukaan varsinaisesti sellaista keinoa, että millaista kroonista kipua voitas ihan parantaa. Mutta usein kuitenkin sanotaan, että kroonista kipua voi lievittää tai sen kanssa voi oppia elämään, ikään kuin hyväksyä tietyllä tavalla kivun olemassaolo, niin mitä sillä tarkoitetaan?

Tage:
Sllä voi tarkoittaa varmaan useita asioita. Ammattiauttajienkin ajatukset varmaan on eriäviä. Itse ajattelisin näin, että jos jotenkin hahmottaa sitä pitkittynyttä kipua yhtenä ominaisuutena, niin muiden ominaisuuksien ja näkökulmien kautta siihen voi suhtautua joustavammin ja se voi kulkea mukana, mutta sen ei tarvitse olla kovin autoritäärisessä asemassa enää.

Semmoista suhteellista ja puskuroivaa näkökulmaa voi siihen hyvinkin saada. Tämä ajatus ei sovellu sellaisille ihmisille, jotka on kipukriisissä, täysin näköalattomia tai jotenkin hädässä. Silloin jos puhuu vaikka hyväksymisestä tai siitä, että voi mielikuvia tai näkökulmia muuttaa, niin se on suorastaan melkeinpä henkilökohtainen loukkaus näille ihmisille. Silloin täytyy tavallaan validoida se kokemus, ottaa se vastaan ja hyväksyä. Huomata mikä on ihmisen kokemus ja sitten, jos on hyvä ja vähän pidempi hoitosuhde, niin vähitellen voi tulla sitä hengityskanavaa siihen kokemukseen.

Kirsi:
Mitäs sitten jos lähipiirissä on tämmöinen henkilö, jolla on pitkittynyt kipu, esimerkiksi sun vastaanotolla, miten he kokee sen, että haluaako he, että ne lähimmäiset ovat kyselleet? Miten voit, minkälainen sun kipu tänään on ja muuta, vai onko se parempi sitten, että puhutaan muista asioista ja koitetaan unohtaa se kipu?

Tage:
Unohtaminen on tietenkin jännä termi. Mä ajattelin myös, että muista asioista puhuminen, sehän on distraktiota eli tavallaan mieli pysyy jossain muussa asiassa silloin. 

Kyllä jotkut ihmiset ja varmaan useimmat toivoo sitä, ettei aina puhuta kivusta, kun se kipu on kuitenkin jonkinlaisena kokemuksena alati läsnä. Silloin kun muut kanssaihmiset auttaa siinä, että pääsee vähän eri alueille, kokemaan jotain muutakin vastapainoksi sille kivulle, niin se voi olla ihan hyvä.

Toisaalta sitten jotkut kokee, ettei oikein tulla huomatuksi siellä kotioloissa, että kanssaihmiset ei oikeasti ymmärrä miltä musta tuntuu.

Tavallaan se on vähän vastakkainen kokemus. Sitten toivookin, että kyselisi ja pystyy jotenkin hahmottamaan sitä kipua jotenkin selkeämmin. Mutta suotakoon sitä kanssaihmisille, joilla ei ole kipua. Ei voi olla sitä ajatusta ja kokemusta, lukemiskykyä kellään oikeastaan.

Vaikka lähiomaiset ymmärtää ja pystyy hahmottamaan kipua ja sitä, miltä toisesta kivuliaasta ihmisestä tuntuu, niin ei ne pysty sitä kokemaan. Siis kokemus vaatii sitä tai täysi ymmärrys vaatisi oikeastaan sitä omaa kokemusta. Puhutaankin kokemusasiantuntijuudessa.

Mutta ihmiset on erilaisia siinä. Kyllä luonnekin on erilainen eri ihmisillä siinäkin, että joku toivoo, että siitä puhuttaisiin paljon ja jotkut toivoo, että olisi mahdollisimman kivusta vapaata puheenaihetta ja toimintaa kotonakin.

Kirsi:
Eli tällaiset vertaisryhmät voi olla sitten hyviä tällaisille pitkittynyttä kipua kokeville henkilöille?

Tage:
Joo, se voi olla hyvin voimaannuttava kokemus. Vertaistuki kaiken kaikkiaan. Silloin kun muutamia vuosia sitten tutkittiin Nortonin kipukuntoutusta, meillä oli pari sataa kipukuntoutujaa siinä, meillä oli laadullin haastattelu yhtenä osiona, kyseltiin ihmisiltä, mitkä on ne tärkeimmät asiat tämän prosessin aikana.

Kolmen tärkeimmän joukossa oli aina vertaistuki, monilla ykkössijalla, vaikka oli ammattitaitoista kuntoutusta ja siinä oli hyvin tiivis fysioterapiakontakti ja räätälöitiin kuntoutusprosessia tai kuntoutusmenetelmiä pitkin prosessia, tutkittiin ja kysyttiin jatkuvasti. He olivat tavallaan luupin alla, hyvissä käsissäkin, mutta kumminkin vertaistuki tuntui olevan se, joka antoi sen tunteellisesti voimaannuttavan kokemuksen siinä. 

Yksikin sanoi hyvin, ettei tarvinnut selittää mitään. Kun kotona pitää sanoa, että nyt ei pysty istumaan, tai sori nyt mun täytyy mennä tuohon pimeään huoneeseen lepäämään, niin ei siinä kukaan kysynyt, edes katsonut, kun mä nousin seisomaan. Mä pystyn olemaan tai jos olin ihan hiljaa sen koko keskustelun aikana, niin ei kukaan sitäkään ihmetellyt.

Eli tulee vahva varmistus ja validointi siitä, että toi on ihan aito kokemus. Me ollaan siinä mukana, että se on tavallaan sen vertaisryhmän yhteistä kokemusta ja yhteistä arvomaailmaa.

Kirsi:
Ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Tage:
Nimenomaan, se on tunnepuolen juttuja. Siinä tullaan siihen yksinäisyyteen ja siihen, että kun ollaan yleensä se ainoa poteva ihminen siellä kotona, siinä on yksinäisyys jotenkin aina nurkan takana vaanimassa. Sitten kun kokee, että nyt ollaan tässä samanlaisessa porukassa, niin sanomattakin tullaan ymmärretyksi. Se on aika iso juttu.

Sä et pysty ymmärtämään, vaikka ei ole kivuliaskaan, niin jos on joku kokemus, joka on jotenkin vaikea ja haasteellinen, niin sitten kun ollaan samanlaisten ihmisten parissa, se on voimaannuttavaa.

Maria:
Tulee vähän mieleen, että ihminenkin on tietyllä tavalla laumaeläin. Se tarvitsee sosiaalista hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä selittää aika paljon, aika hyviä vertauskuvia mitä käytit tuossa.

Musta tuntuu, että hahmotin paljon paremmin tuon asian nyt. Onko sulla koskaan niin, että esimerkiksi kun tämmöinen kroonista kipua poteva käy sun vastaanotolla, siellä olisi mahdollisesti hänen läheisiään? Hekin varmasti voi joutua aika vaikeisiin tilanteisiin elämässä, kun näkee sen toisen vaikeudet siitä läheltä. Varmasti vaikuttaa myös heidän hyvinvointiin ja jaksamiseen. Käykö he yhdessä vai tuleeko sulla joskus sen takia vastaanotolle joku, että hän oppisi ymmärtämään paremmin läheisensä kipua?

Tage:
Kaikenlaisia variaatioita on ollut tässä vuosien varrella. Joskus tullaan molemmat eli pariskunta tulee vastaanotolle. Ja useastikin on käynyt näin, että tämä kivulias potilas toivoo, että ammatti-ihminen kertoisi tälle läheisille, että miten tää kipu on. Tavallaan hakee validaatiota ja sitä, että toinen saisi selkeämmän ja järkevämmän kuvan siitä, mitä se kipu on.

Ja joskus on ollut pelkkä omainen myöskin. Varsinkin jos on lapsi tai nuori, joka on kivuliaana, niin minä otan mielelläni vanhemman tai vanhemmat vastaanotolle. Joskus se paras apu ja tuki tulee sitten vanhempien tai huoltajien kautta sille nuorelle tai lapselle.

Tuossa on äskettäin ollut semmoinen ulkomaalaissyntyinen, afrikkalainen potilas, jolla on vaikeita hermosärkyä, niin hän on jo kaksi työkaveriaan tuonut vastaanotolle. Heillähän on tietenkin siinä on kulttuurieroja. Ja jännää, kun yhtäkkiä siellä odotushuoneessa kaksi ihmistä, ja toinen on täysin vieras ja meillä on hoitoprosessi tämän potilaan kanssa ollut jo pidempään.

Hän on sitten pyytänyt, että voitko kertoa, ja tämä toinen on ollut selkeästi semmoinen, ettei oikein ymmärrä eikä usko oikein. Ja potilaskin on sanonut, että tämä ei tunnu uskovan, että mä olen kipeä aidosti.

Sitten kun ollaan kolme varttia siinä läpikäyty kivun mekanismeja ja mä oon pariin otteeseen sanonut, että tää sun ystävä, työkaveri on aidosti kipeä, vaikkei se näy, se kipu kun ei näy. Sitten on tultu tultu sellaiseen olotilaan, että kyllä tää on oikeesti nyt totta ja nyt pitää vähän suhtautua eri tavoin.

Paljon on erilaisia tämmöisiä. Kysymys on siitä syystä hyvä, että kun on pitkäaikaiskivulias potilas kyseessä, kyllä se on tavallaan systeeminen taakka ja haaste. Eli se liittyy koko perheeseen. Kyllä siinä toinen eli puoliso ja tietenkin koko perhe, lapsetkin kantaa sen vanhemman kipua tavalla tai toisella. Kuulen sellaisia tarinoita usein, että lapset on hyvin hurjasti oppineet ottamaan huomioon vanhemman kiputiloja.

Ihan pikkulapset, kolmevuotiaat saattavat kysyä, että äiti onko ok, jos mä tänään tulen syliin. Se on hurja, melkein liikuttavaa kuulla miten, lapset siinä jotenkin itsestään hyvin yksinkertaisilla tavoilla oppii suhtautumaan siihen.

Se on hyvä esimerkki siitä, että vanhemman kannattaa kertoa myös lapsilleen, että nyt on vaikeata ja päivät on erilaisia. Välillä ei pysty juuri mihinkään, välillä pystyn enemmän.

Maria:
Tuossa mainitsit aikaisemmin tuon, että kivun ilmeneminen voi olla myös hyvin kulttuurisidonnaista, että mikä on hyväksyttävää ehkä sosiaalisesti tietyssä kulttuurissa näyttää sitä kipua.

Tämän pohjalta kysyisin, että kun me suomalaiset ollaan vähän tämmöisiä, meille on luotu kuva, että sisulla mennään ja läpi vaikka harmaan kiven ja mitä kaikkia näitä vähän hulluja sanontoja suorastaan on. Se on ehkä osa sitä, että sit me niin kuin mainitsit myös aikaisemmin sen häpeän, mikä liittyy kipuun mikä ei ole näkyvää, ihminen ei näytä, ei ole raajoja poikki, murtunut. Niin onko meillä suomalaisilla tavallaan vähän jopa liiankin jyrkkä asenne siihen, että meidän pitää pärjätä ja meidän pitää jaksaa?

Onko se osa sitä, mikä sitten ehkä murtaa ihmisen mieltä, kun onkin sitten pitkäkestoinen kipu, joka ei helpota?

Tage:
Tämä on tärkeä kysymys. Tästä tulee monenlaisia mielikuvia mieleen. Ei se suo, kuokka ja Jussi -mielikuva oikein avaudu afrikkalaissyntyisille ihmiselle, että mitä se oikein tarkoittaa kokemuksena, että pitää vaan tsempata ja pitää sisua olla. Mennään läpi harmaan kiven.

Mä sanoisine, että sosiaalisuus voi olla hyvin iso juttu, että asioita jaetaan monissa muissa kulttuureissa hyvin paljon avoimemmin. Me suomalaiset ollaan jotenkin yksilöpainotteisempia tuntuvasti kuin vaikka ruotsalaiset. Siellä puhutaan jo enemmän, tuuletetaan enemmän asioita ja jaetaan kokemuksia ja tämmöistä. Mä veikkaan, että se voi olla aika iso juttu.

Me suomalaiset ei välttämättä ihan yhtä paljon kuin monet muunmaalaiset oikein haeta ulkopuolista apua ja puskuria. Me ei oikein pystytä jakamaan sitä.

Mut onhan se sisu tietenkin niin hyvässä kuin pahassa, se voi olla myös sellainen selviytymisen keino. Jos on vahvasti sellainen mielikuva, että kärsimystä pitääkin olla vähän ja kyllä tästä selvitään, vaikka yksin sitten ja hampaita pureskellen, niin sekin voi olla voimaannuttava. Eli pärjäämisen kokemusta tulee hyvin erilaisista asioista ja eri kulttuureissa myös hyvin eri tilanteista ja eri konteksteista.

Kirsi:
Oletko sitä mieltä, että ei tarpeeksi ajoissa haeta apua siihen kipuun Suomessa?

Tage:
Varmaan keskimäärin näin. Mä veikkaisin, että monenlaisia pitkittyneitä kroonistuneita kiputiloja oltaisiin voitu jossain määrin jo alun perin lievittää tai jopa ennaltaehkäistä, jos aikaisempi ja oikeampi apu olisi ollut saatavilla. Siis, siihen akuuttiin kipuun ja oikeata kohtaamista, tutkimusta ja hoitoa riittävän ajoissa, niin veikkaan, että näin olisi varmaan.

Mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä, koska ihmisethän on tavallaan neuvottomia itse. Monet sinnittelee. Ja kyllähän moni saattaa potea alaselkäkipua, jota on varmaan melkein eniten kaikista kiputyypeistä täällä Suomessakin, niin kyllähän sen kanssa sinnitellään ja pärjäillään, vaikka joku fysioterapeutin antama apu voisi olla ihan äärimmäisen tärkeä jo siinä ihan alkuvaiheessa.

Maria:
Kroonisen kivun hoitoon suositellaan usein kehon stressitasoa madaltavaa harjoittelua. Esimerkiksi hengitys- ja rentoutumisharjoituksia tai sitten tietoisen läsnäolon harjoitteluun perustuvaa mindfulnessia tai vastaavasti meditaatiota.

Mihin näiden harjoitusmuotojen teho perustuu? Voidaanko tämmöisten harjoitusmuotojen vaste saada näkyviin myös sitten aivokuvantamistutkimuksissa?

Tage:
Joo, ihan syystäkin neuvotaan ihmisiä rentouttamaan itseään ja löytämään sellaisia kykyjä myöskin itsesäätelyyn.

Niissä on eri mekanismeja, siis suora vaikutusmekanismi kipuun ainakin osittain on se, että keskushermoston aktivaatio saadaan madallettua.

Jos miettii, että pitkäaikaiskivuliaalla ihmisellä on jatkuva, ylihälytystila aivoissa niin se tarkoittaa sitä, että kun saadaan sitä aktivaatiotasoa madallettua, se sitten vaikuttaa tavalla tai toisella myös aika lailla suoraankin kipuaistimukseen, kipukin kun on riippuvainen aivojen aktivaatiotasosta.  

Ja sitten tietenkin epäsuorempi ja vähän sanoisiko psyykkisempi vaikutusmekanismi on se, että silloin kun aivojen aktivaatio madaltuu, kun ihminen niin sanotusti rentoutuu, löytää rennomman olotilaan, niin silloin mielellä on enemmän liikkumatilaa. Mielellä on tavallaan vapausasteita. Tiedetään hyvin, että silloin kun tulee ääretön hätätila, niin se kapeutuu. Puhutaan jopa tunnelinäöstä ja ihminen ei pysty kokemaan silloin kuin yhden asian kerrallaan.

Jos on ihan äärimmäinen stressitila, silloin se kapea kokemusalue, niin sen tarkoituksena on auttaa ihmistä pärjäämään, tästä pinteestä selviytymään. Mutta silloin kun aivot rentoutuu, silloin mielelle tulee vapausasteita, jolloin voidaan jo hiukkasen enemmän miettiä vaikka kipuun liittyviä tekijöitä ja hahmottaa kipua eri tavoin.

Ja mainitsit ton hyväksyvän läsnäolon, niin silloin kun on rennompi olotila, silloin on myös mahdollista saada sitä hyväksyvää komponenttia siihen lisättyä. Silloin kun on stressitilassa, niin silloin ei oikein ole luonnollista ymmärrystä sille, että mitä ymmärrys on, silloin on hätätila, silloin selviydytään siitä tilanteesta.

Mutta silloin kun on rennompi olotila, niin silloin se antaa nimenomaan joustoa ja kokemuksellista moniulotteisuutta myös kipuun.

Maria:
Harjoittelulla tässäkin, vähän niin kuin fyysisellä harjoittelulla liikunnassa, niin tässä mielen harjoittelulla voidaan oikeasti vaikuttaa siihen, että hermosto alkaa vaimeammin reagoimaan niihin kipusignaaleihin.

Tage:
Kyllä, voidaan opettaa keskushermostoa harjoittelemalla ja kertaamalla harjoitusohjelmaa reagoimaan oleellisesti vaimeammin tuntemukseen. Voidaan ikään kuin puhdistaa se vahva kytkös, mikä on epämiellyttävyyden ja kivun välillä tai olotilojen tunteiden ja kivun välillä tai pelkotilojen tai hädän ja kivun välillä. Silloin kun me saadaan se alun perin aika vahva kytkentä luhistettua näiden harjoitteiden avulla, niin silloin kokemus on erilainen. Ihminen voi olla silloin kivulias, mutta ei yhtään hälyttänyt.

Maria:
Minkälaisia, nyt puhuttiin tästä erilaisesta hengitys- ja rentoutusharjoitteista, mindfulnessista tai meditaatiosta, niin onko nämä sellaisia mitä sä omille asiakkaille suosittelet vai onko sinulla jotain tiettyjä harjoitteita mistä lähteä liikkeelle?

Tage:
Kyllä se lähtee siitä kokonaiskuvan luomisesta, ja sellaisesta räätälöinnistä, että mietitään mikä sopii kenellekin. Voi olla vähän kaukaa haettua, jos ruvetaan mindfulnessista puhumaan jonkun 60-vuotiaan metsurimiehen kanssa, se ei ihan avaudu heti.

Mutta sitten jos on semmoinen ihminen, joka kuitenkin on jotenkin olollisesti kytköksissä omaan itseensä ja ymmärtää jo itseään, on tunteellisesti läsnä, silloin voidaan enemmänkin ajaa sisään tämmöisiä erinäisiä harjoitteita. Vahvistaa läsnäoloa tai hyväksyvää läsnäolon tuntua. Se on hyvin yksilöllistä. Mutta kyllä mä näitä suosittelen varmaan puolelle mun potilaista, mutta ne voi olla hyvin erilaisia.

Ollaan joskus harjoiteltu jotain, joka ei avaudu millään, vaikka treenataan muutama kerta, niin ei vaan lähde käyntiin, se softa ei vaan sovi sellaisen ihmisen kokemusmaailmaan. Silloin mietitään jotain ihan muuta ja joku on sanonut selkeästi, että kun mä meen tonne työpajaan, se on mulle sitä mindfulnessia. Silloin unohtuu kipu vähäksi aikaa, niin silloin se on hänen ykköstyövälineensä kivun suhteen.

Maria:
Eli yksilöllisesti räätälöidään, voidaan etsiä sieltä ihmisen omasta elämästä jo niitä voimaannuttavia tekijöitä, mitä ehkä sitten jatkaa, mitkä voi olla niin sanotusti sitä kipua vaimentavaa tekemistä.

Tage:
Parhaimmillaan on tilanne silloin kun löytyy jo omasta työkalupakista joitain työvälineitä, niin niitä otetaan ahkerammin käyttöön, silloin ne on jo tuttuja asioita. Ne on sen ihmisen kokemusmaailmaa jo ennestään.

Maria:
Mitä sitten jos ajatellaan, että ihminen on kärsinyt tästä kroonisesta kivusta, tai ehkä potenut on parempi sana, potenut tätä kroonista kipua pitkään, niin voi olla vaikea ajatella tämmöistä rentoutumisharjoittelua.  Voi jopa ajatella, että ethän sä tästä mun kivusta mitään tiedä, miten sä kehtaat tarjota edes minulle tuollaista.

Miten semmoisessa tapauksessa, miten sä lähdet purkamaan sitä, ettei tulisi semmoinen kuva, että se on loukkaavaa ehdottaa juuri tällaisia harjoituksia? Haetko sitten juuri niitä muita asioita, että mistä se ihminen voisi saada sitä mielihyvää? Koska eikö se kuitenkin ole niin, että jos voimaannuttavaa positiivista tunnetilaa saadaan lisättyä, negatiivinen, ikävä asioiden läsnäolo vähän vaimenee?

Tage:
Moniulotteinen kysymys tämäkin niin kuin kaikki, jotka liittyy kipuun jollain tavalla. Mutta kyllä mä lähden joskus ihan tiedosta liikkeelle eli edukaatiosta. Mä kerron vähän mitä aivoissa tapahtuu kivussa ja mikä on erilaista silloin kun on pitkäaikaista kipua.

Ja jos ihminen pitää kiinni siitä, että hänen pitää saada nyt tähän kipuun pitää saada nyt oikeata hoitoa ja helpotusta. Siinä menee yleensä aika pitkään ennen kuin hän pystyy sen ymmärtämään, että pitkittyneeseen krooniseen kipuun ei löydy mitään täsmälääkettä tai täsmähoitoakaan.

Mutta silloin tavallaan mieli toimii aina näin, että pitää saada jotain muuta järkevää tilalle, jos joutuu luopumaan siitä ajatuksesta, että tähän olisi täsmähoitomuoto olemassa, pitää saada jotain muuta tilalle.

Ja kyllä sitten yleensä hyvän hoitokontaktin kautta saadaan rakennettua jonkinlaista uutta avausta hyvään suuntaan. Minun mielestäni ihan perusjuttu siinä on se, että otetaan ne olot vastaan, joita ihmisellä on.

Jos nyt on vaikka negatiivinen niin kuin sä sanoit, niin kyllä ihminen saa olla negatiivisilla mielikuvilla liikkeellä, se on ihan ok ja ihan ymmärrettävää. Annetaan nyt ensi töikseen se avoin tila ja hyväksyvä tila sille, että ihminen kokee sitä, mitä just kokee ja se voi olla useampien kohdalla sitten se lähtö, ensimmäinen askel joustavampaan suuntaan. Mutta aina se ei ole helppoa ja läheskään aina ei onnistuta, mutta edukaatio eli tiedonanto on aina mahdollista.

Maria:
Onko se meillä sitten se ongelma usein, en tiedä onko se nimenomaan meille suomalaisille, että meidän on vaikea hyväksyä niitä ikäviä asioita ja negatiivisia tunteita, koska meidän pitäisi pärjätä ja vaan mennä eteenpäin?

Ymmärsinkö oikein, että olisi tärkeä, jos ajatellaan nyt, että puhutaan kivun hyväksymisestä tai kipuun sopeutumisesta, niin olisiko enemmänkin se käsite, että tarvitsisi hyväksyä ne tunnetilat mitä on. On ihan ok, tuntee erilaisia tunnetiloja ja hyväksymällä sitä, että tuntee eri tavoin ja antaa niiden tunteiden olla eikä yritä työntää niitä johonkin, niin itse asiassa voi päästä eteenpäin myös tässä kivun prosessoinnissa ja tunnesäätelyssä.

Tage:
Niin, en enpä oikeastaan usko, että ohittamalla jotain olotiloja päästäisiin kovin hyvään lopputulokseen. Niin kuin sanoit, ne tunteet pitää ottaa ja ne pitää hyväksyä. Jokaisella on oma kokemuspakettinsa, kun tulee vastaanotolle.

Mutta ylipäätään sitten hyväksyntä, ja jos vähän laajemmin puhutaan kivun hallinnasta, niin se voi olla myös semmoinen kynnyskysymys suhteessa kivun voimakkuuteen tai hankaluuteen.

Mä oon tavannut paljon potilaita, jotka on sanonut, että silloin kun on vähän lievempi päivä, silloin nää onnistuu. Silloin pystyn hyväksymään, silloin jotenkin koen, että on hallintaa siihen. Mutta sitten jos on vaikeampi päivä, kipukohtaus päällä, silloin menee yli tietyn kynnyksen, jolloin ne samat työvälineet ei ole enää käytettävissä.

Maria:
Yleensä jos pyritään tekemään jotain elämäntapamuutoksia tai muuttaa omaa käyttäytymistään, mikä on aika vaikeaa. Mutta miten tämän kivun säätelyn tai tämmöisen kivun hallinnan kanssa, onko siinä jotenkin tarpeellista asettaa jonkinlaisia tavoitteita tai vastaavaa?

Useinhan semmoinen motivoi, mutta miten tämmöisessä kivun säätelyssä, pitäisikö siinä kuitenkin sitten mennä enemmän päivä kerrallaan vai onko järkevää asettaa itselleen jotain tavoitteita?

Tage:
Toki tavoitteet on aina tavalla tai toisella tärkeitä, koska ne vie eteenpäin ja vieläpä jos käy hyvin niin oikeaan suuntaan. Kyllä mä suosittelen sitä, että tekee tavoitteita, mutta yhtä lailla tärkeää on se, että ne tavoitteet on hyvin omakohtaisia ja realistisia.

Tavoitteissa pitää olla omavastuu mukana. Jos vaatii tavoitteita, jotka on muista ihmisistä kiinni, se ei tahdo toimia. Yleensä silloin kun tavoitteita laaditaan, niin mitä konkreettisempia ne tavoitteet on, sitä enemmän ne ohjaa eteenpäin.

Sanoit tuossa tuon termin eli elämäntaparemontti vai mitenkä se nyt menikään, niin ne on hyvin epämääräisiä ja ne on semmoisia, että niistä ei saa minkäänlaista otetta ja niitä ei oikein pysty määrittelemään. Se on vähän niin kuin pyhä henki tai joku onnellisuus , niitä on vaikea… tavallaan hyviä asioita, mutta ei oikein pysty määrittelemään. Silloin kun tavoitteita tehdään, niin konkretian tasolla tehdään tavoitteita ja että ne on riittävän pieniä ja mieluusti vain yksi ainoa tavoite. Sitten feedbackin, palautteen kautta katsotaan, miten se on toiminut.

Laajempia remontteja ei kannata, niitähän on kyllä lehdet täynnä, että miten voidaan muuttaa kokonaista elämänkokemusta, mutta ne on tavallaan viihdettä ja ne ei toimi käytännössä. Psyyke ei toimi niin ihmisellä, että pystyisi kovin suuria linjasaneerauksia tekemään kerralla.

Maria:
Lopuksi olisiko sinulla vielä jotain vinkkejä tai jotain mitä haluaisit nostaa esille kroonista kipua poteville henkilöille, jotain tiettyä viestiä, minkä haluaisit välittää?

Tage:
Tulee mieleen semmoiset ihmiset, jotka on jotenkin pitkän prosessin kautta oppinut ajattelemaan hyvin näköalattomasti. Koko elämä on tavallaan kipuillen opettanut, ettei oikein ole minkäännäköistä ulospääsyä. Sellaisille ihmisille haluan kyllä selkeästi viestin antaa, että aina löytyy, kunhan sopiva keino löytyy. Oikea tilanne, oikea paikka, oikeat sanat, oikeat välineet. Se ei ole sitten vaan aina kaikkien kohdalla osunut kohdalle se keinon löytäminen.

Toivoa on ja jos tämän pystyy hyväksymään, tämän ajatuksen, niin se pitää jo sisällään toivoa.

Maria:
Kiitos eli toivoa on, ei pitäisi ikinä menettää toivoa. Kiitos paljon Tage, että pääsit meidän podcastiin mukaan vieraaksi. Kiitos paljon tästä tosi mielenkiintoisesta keskustelusta todella mielenkiintoisesta aiheesta.

Tage:
Kiitoksia teille.

Maria:
Ja kiitos meidän kaikille kuulijoille, että olitte mukana kuuntelemassa. Toivottavasti tämä jakso lisäsi sun ymmärrystä kivusta ja kipukokemukseen vaikuttavista tekijöistä.

Lisäksi me toivotaan, että sä sait tästä jaksosta hyviä vinkkejä, miten voit itse harjoitella kivun hallintaa ja oppia elämään paremmin sovussa kivun kanssa.

Ja muistathan, että monipuolista tietoa selkä- ja niskakivuista sekä niiden itsehoidosta löydät selkäkanava.fi-verkkosivuiltamme. Ensi kertaan. Moikka!

Kirsi:
Moikka!