Vahva selkä -podcast, jakso 9, tekstivastine

Fysioterapiassa – mitä vastaanotolla tapahtuu? 

Kirsi: Moikka ja tervetuloa kuuntelemaan Vahva Selkä -podcastia, aiheesta selkäkipu ja fysioterapia. Mun nimi on Kirsi Töyrylä-Aapio ja tässä vieressä on meidän toinen housti Hanna Kääriäinen.

Hanna:
Moikka!

Kirsi:
Tänään vieraanamme on Jesse Asikainen. Lämpimästi tervetuloa, Jesse.

Jesse:
Kiitos, kiitos.

Kirsi:
Kerrotko lyhyesti itsestäsi ja taustoistasi.

Jesse:
Alun perin olen tullu alalle hierojakoulutuksen kautta. Mä olen urheiluhieroja hommia tehny jo kohta 12 vuotta ja sen myötä ajautunut fysioterapian maailmaan. Nyt tulee itse asiassa parin viikon päästä 7 vuotta valmistumisesta, että tässä alkaa olla jo alalta kokemusta reippaasti toistakymmentä vuotta.

Kirsi:
Kerrotko meille, mitä fysioterapia oikeestaan on?

Jesse:
No siinä on ehkä aika paljonkin erilaisia alan sisällä vivahteita ja vaihteluita. Sanotaanko, että monille tutuin fysioterapia on se et mitä tapahtuu vaikka sairaalassa, terveyskeskuksessa, jonkun leikkauksen tai vamman jälkeen. Mutta toisaalta, jos se on ainoa mitä sä olet fysioterapiasta nähnyt, niin sulla on semmoinen 95 pinnaa vielä alasta näkemättä.

Sit taas missä itekin teen yksityisellä puolella, niin se on hyvin erilainen maailma. Sinne ehkä enemmänkin ihmiset hakeutuu, sitten kun on sairaalasta jo vapauduttu tai ihan sit omin avuin. Kaipaahan sitä apua jossain liikkumisen alottamisessa tai harrastuksen aikaisten kipujen hoidossa tai mitä ikinä, niin he tulee meille sitten hyvin erilaisessa vaiheessa kun mitä ehkä siellä sairaalassa.

Kirsi:
Miten ihmiset tietää sitten, että minne kannattaa hakeutua fysioterapiaan tai fysioterapiassa on varmaan niin kuin sanoit eri aloja? Miten ihmiset löytää tai mitä vinkkejä sulla olis antaa? Miten jos on itsellä vaivaa ja ei nyt mee ensin lääkäriin, vaan aattelee, että mä tarvisin ehkä fysioterapiaa?

Jesse:
No kyllähän nykypäivänä se googlettaminen toimii aika hyvin. Tietysti kuten äsken sanoin, niin siinä on se haaste, et löytyy monenlaista toimijaa ja tosi paljon. Jollekin tärkein voi olla se, et se on siinä lähellä, että sijainti ratkasee. Jollekin toiselle sitten esimerkiksi se, et joku läheinen on käynyt jossain ja suosittelee ”hei, toi oli hyvä”. Mutta sanotaanko tärkein ois se, että miten se vuorovaikutus toimii. Jos ei henkilökemiatkaan kohtaa yhtään, niin siinä on aika vaikee lähteä sitten kipuja tai muitakaan hoitamaan. Jos jotain vinkkiä, niin ite soittaisin vaikka etukäteen, jos epäilyttää ja kyselisin vähän kyseiseltä terapeutilta, että mitäs ajatuksia hänellä tästä mahdollisesta vaivasta vois olla.

Kirsi:
Milloin fysioterapeutin vastaanotolle ois hyvä sit hakeutua? Hakeutuuks ihmiset tarpeeks ajoissa tai mikä ajaa heidät vastaanotolle?

Jesse: No useimmiten se on just joku vamma tai kipu tai joku erityinen vaiva, esimerkiksi lihasperäinen vaiva, mikä saattaa vaikka toimistotyöläisellä varsinkin tällee korona-ajan etätyön lisääntyessä. Hyvinkin tyypillisiä on selkävaivat tai niska-, hartia-, olkapääseudun vaivat.

Lähtökohtaisesti monesti miehet on vähän nihkeämpiä siinä, että he monesti hakeutuu vähän liian myöhään. Naisilla taas en tiedä, onko se kiinni siitä, että heille on sallitumpaa hakea apua ja miehillä taas tulee sitten ego vastaan. Mutta sanotaanko, että koskaan ei voi hakeutua liian aikaisin, mutta monesti voi hakeutua hyvinkin myöhään. Ennemmin hakeutua fysioterapeutille siinä vaiheessa, kun vasta vaiva on alkuvaiheessa, eikä sitten kun kirjaimellisesti ollaan jo kaksin kerroin tai pää kainalossa.

Kirsi:
Kuinka pitkiä hoitojaksot on yleensä? Onks ne 10 kertaa tai riittääkö siihen vähemmänkin?

Jesse:
Se on tosi yksilöstä riippuvaista, tilanteesta riippuvaista, että 5 kertaa nyt olis aika lailla minimi, missä saadaan jo paljonkin aikaan. Yleensä alkuvaiheessa isoin aika menee siihen, että terapeutti pääsee käryille siitä, mitä asiakkaalla on tai mitä hän toivoo terapiasta saavansa. Sit taas seuraavat kerrat päästään jo vähän aiheessa eteenpäin, kun terapeutti itekin on vähän perehtynyt siihen, että mikä ehkä saattais auttaa tän kyseisen ihmisen kohdalla.

Hanna:
Joo, kerroit tossa et se käyntikertojen määrä voi vaihdella. Mut mitä siellä ensimmäisellä käyntikerralla tapahtuu? Poikkeeks se jotenkin muista käyntikerroista?

Jesse:
No se on usein se käyntikerta, missä puhutaan kaikkein eniten ja missä on tärkeekin. Varsinkin ite haluan päästä kärryille siitä, mitä asiakas toivoo, onko hänellä vaikka jotain tiettyjä uskomuksia fysioterapiasta tai mitä siellä tehdään, onko hän käynyt jo jossain lääkärissä tai jollain muulla vaikka terveydenalan ammattilaisella. Aika pitkälle just kysellään, selvitellään sitä tilannetta, kokonaiskuvaa, mitä siellä mahdollisesti on taustalla, onko kipu tai vaiva alkanut vasta vastikään, et se on akuutissa vaiheessa, vai onko se ollut jo pidemmän aikaa tai vaikka uusiutuu tietyn väliajoin.

Kirsi:
Kun asiakas tulee ensimmäistä kertaa, pitääkö hänen jotenkin valmistautua siihen?

Testaatteko te jotain liikeratoja tai muuta, että asiakas sitten tietää sen, et siellä tehään vähän erilaisia asioita esimerkiksi kuin lääkärin vastaanotolla?

Jesse:
Ei välttämättä suoraan tarvitse kauheesti valmistautua. Sanotaanko et riittää se, että on semmoset joustavat vaatteet, millä pääsee kyykkyyn ja pystyy kumartumaan. Ehkä mitä kannattaa ottaa mukaan on avoin mieli ja se, että miettii jo etukäteen et mitä haluaa terapeutilta, mitä toivois saavansa tai vaikka se, et mitä on jo etukäteen kokeiltu, onko jotain mikä on aikasemmin tilannetta helpottanu vai onko esimerkiksi se tilanne, et on käyty vaikka missä, mutta mistään ei oo oikeen ollut apua.

Kirsi:
Puhut siis asiakkaan kanssa tavoitteista. Mitä mieltä oot, onko silloin kun asiakas tulee ensimmäistä kertaa, niin hänellähän saattaa olla tietenkin, jos on kipua, niin kipu pois, mutta onko jotain muitakin? Me tavalliset ihmiset kun tullaan fysioterapiaan, niin miten niitä tavoitteita osataan itsekin asettaa tai sen fysioterapeutin kanssa?

Jesse:
Toiset paremmin ja toiset huonommin. Siinä on ehkä se haaste, kun ihminen tulee ja jos niin kuin sanoit, että se kipu on se päällimmäinen mikä halutaan pois, niin välttämättä se ei oo se kaikista tärkein tavoite. Joskus voi olla, et kipu saadaan hyvinkin nopeasti pois tai voi olla, et ollaan siinä tilanteessa, et sitä ei saadakaan kokonaan pois. Mut ehkä tärkein ois se, että kivun kanssa tulee toimeen, keinoja siihen miten siihen pystyy vaikuttamaan.

Ehkä sit jos tavoitteita lähetään asettelemaan, niin usein siellä on taustalla ihmisen aikasemmat kokemukset, tietyllä lailla arvot, mitä hän pitää tärkeänä. Onko se vaikka arjen toimintakyky? Pitääkö hänen työssään tehdä jotain fyysistä tai onko se toisaalta sit taas pitkälti paikallaanoloa? Myös sitä selvitetään, missä kipu haittaa, onko joutunut sen takia jättämään jotain välistä, mitä haluais jatkossa tehdä.

Hanna:
Miten sitten, jos sun vastaanotolle tulee selkäoireinen henkilö, niin onko jotain tämmösiä yleisiä tavoitteita? Ootko huomannut sun vastaanotolla, että muodostuu helposti samantyyppisiä tavoitteita ihmisillä?

Jesse:
Ehkä jossain määrin. Sanotaanko, jos on samassa paikassa kipua, samantyyppistä vaivaa, niin ne voi olla hyvinkin samanlaisia. Kyllä se aina lähtee yksilöstä itsestään. Ei välttämättä vaikka olis täysin samat vaivat ja sairaudet, sama arki ja työ, niin silti ihminen käyttäytyy hyvinkin eri lailla. Välttämättä tärkeintä ei oo saada fyysistä kipua hoidettua, vaan enemmänkin myös vaikuttaa keskustelemalla ja tietämystä lisäämällä korvien väliin, miten hän uskoo miten kipu vaikuttaa, onko se hänelle uusi ja pelottava asia vai onko se esimerkiksi tuttu vaiva, mikä on ennenkin lähtenyt pois. Siinäkin tilanteessa on hyvin erilainen lähtökohta. Saattaa olla ihminen, jolle on sanottu, et ”tästä ei enää hyvää selkää tuu” tai sit on vaikka nuori urheilija, joka on taas sillee, kun hän tekee maksimisuorituksen, niin tuntuu selässä. Siinäkin lähetään hyvinkin erilaisesta tilanteesta liikkeelle.

Kirsi:
Eli kun te sitten teette tavoitteita hoidolle ja muuta, annat varmaan sitten harjotteitakin, mitä pitäis tehä sit sillä väliajalla. Tekeekö asiakkaat sitten niitä vai odottaako he, että tapahtuu se edistyminen sitten vain siellä niillä käyntikerroilla, kun he tapaa sinut?

Jesse:
Vähän taas vastaan, että sekä että. Ehkä oletetaan, että terapeutti käsin parantaa tai se mitä siellä tehdään, niin se on kaiken A ja O. Se on jo pitkään ollut tietynlainen harhaluulo tai voi olla, et joskus fysioterapia on sitä ollukin. Hoidetaan lähinnä siinä pöydällä makaamalla ja manuaalisten, passiivisten hoitojen kautta. Mut se tietyllä lailla mihin nykytutkimustieto menee, niin se on enemmän sitä, että ihminen on aktiivinen osapuoli terapiassa. Oikeestaan se isoin työ tehdään muualla kuin vastaanotolla eli arjessa, töissä, harrastuksissa. Sanoisin, että otan siitä usein myös omaan piikkiini, jos ihminen ei oo tehny harjotteita, koska se tarkoittaa sitä, et mä en ole pystyny hänelle riittävän hyvin perusteleen sitä, että miksi niitä harjotteita tehdään.

Kirsi:
Mitä jos asiakas ei kuitenkaan sitten tee ja se hoito ei edisty? On esimerkiksi sellainen henkilö, liikkuminen ei oo hänelle se juttu, et hän on aika passiivinen arjessa ja muuta. Miten sä motivoit sit häntä, et ihan oikeesti tässä ei päästä eteenpäin.

Jesse:
No kaikki lähtee siitä mistä alotettiin, et sieltä haastattelusta ja kuinka hyvin mä oon päässy sen ihmisen tuntemaan, mitä mä tiedän et hänellä siellä arjessa on, et hän on saattanu vaikka jossain sivulauseessa itse asiassa heittää sen terapian kannalta oleellisimman asian, mitä hän haluais tehdä. Vaikka jollain eläkeläisellä se vois olla se, et haluaa pystyä leikkimään lastenlasten kanssa ilman et tarvii seistä vieressä tai istua tuolilla, vaan hänellä on tärkeää et pääsee kyykkyyn. Tavalla tai toisella motivaatio lähtee arvoista, siitä arjesta, mitä hän haluaa pystyä tekee, mikä on hänelle se niin sanottu sydämen asia.

Usein kun niistä aletaan keskustelemaan ja sit piirretään portaikko tai polku, että nyt ollaan täällä polun alkupäässä ja tuolla jossain kaukana metsän toisella puolella näkyy se, mihin haluttais päästä. Jos hän sen ajatuksen ostaa ja siitä käydään selkeästi vuoropuhelua, niin monesti ihminen on hyvin paljon motivoituneempi tekemään, kun sitten se, että jos hänelle lyödään kolme A4:sta käteen ja sanotaan, että tässä on sulle 20 liikettä mitä sun pitäis tehdä. Niin todennäköisesti kun hän kotiin pääsee, hän heittää ne monisteet roskakoriin ja toteaa, ettei tästäkään ollut apua, että fysioterapia ei auttanut häntä.

Kirsi:
Eli täytyy miettiä omia arvoja ja sitä, että miks tekee näitä. Se ei voi vaan olla sitä, että tullaan sinne ja sä sanot, että nyt tehää nää. Se on iso prosessi ja siihen kannattaa varautuu, et se ei välttämättä tapahdu hetkessä se eteneminen tai edistyminen. On se sitte mikä tahansa kipu tai joku liikerajoitus tai muuta. Pitää antaa aikaa myös sille.

Jesse:
Kyllä ja usein ihmiset reagoi hyvin eri tavalla siihen. Jos on vaikka se mitä sanoit, että on passiivinen ihminen, joka ei kauheasti oo liikunu, niin silloin jo pienikin lisäys tekee aika paljon vaikutuksia. Mut sit taas jos ihminen on jo tottunut tekemään tai on sit vaikka ajatuksena siellä toisessa ääripäässä, joka on se, et kun kipua tulee, niin sit purraan hammasta ja jatketaan eteenpäin. Se voikin olla sit sen sijaan, et annetaan lisää liikettä, niin sanotaankin, että nyt sun pitää vähän jarruttaa. Joskus vähemmän on parempi kuin enemmän. Mitä esimerkiks ite oon noudattanu, et montako liikettä kannattaa antaa, niin usein pari, kolme, mitä ihminen oikeesti sitoutuu tekemään, niin tuo isomman vaikutuksen kuin vaikka ne parikymmentä.

Hanna:
Kuinka usein harjottelua sitte pitäis kotona tehdä? Annat sä siihen ohjeita sitten vastaanotolla vai jääkö se sit vähäsen asiakkaan varaan myös?

Jesse:
On siinä osa myös sillä asiakkaalla, että hänen pitää pystyä myös rehellisesti sanomaan, mitkä hänen resurssit on, jaksamisen, aikataulun mukaan, mitä kaikkea muuta siellä elämässä on mitä pitää huomioida. Monesti jos ei mitään muuta, niin houkuttelen ensin tekemään edes kerran viikossa. Tärkeempi, että tekee jotain kuin ettei tee mitään. Myös totta kai vaivan luonne tai onko se sit jokin rasitusvamma, mikä on nimenomaan tullut jostain toistuvasta samanlaisesta tekemisestä, niin silloin lähestytään hyvinkin eri lailla, kun sit taas jos on kyseessä joku akuutti vamma. Kaikki riippuu siitä, miten paljon voidaan kuormittaa, mutta niin, että keho vielä palautuu, tulee myös sitä lepoaikaa. Sit taas joissain tilanteissa ei voida määrätä joka päivälle samoja liikkeitä ja hirveitä määriä, vaan joskus tosiaan se, mitä aikasemmin sanoin, pari kertaa viikkoonkin voi olla se, mikä vie jo huomattavasti eteenpäin.

Kirsi:
Mitäs sitten, jos asiakas tulee lääkärin lähetteellä ja siellä on otettu magneettikuvia tai

röntgenkuvia ja sitten on näitä lausuntoja, niin miten asiakkaat niihin suhtautuu? Onks siellä ne latinankieliset sanat usein epäselviä tai sitten aiheuttaa pelkoja tai pyytääkö asiakkaat ylipäätänsä sua käymään niitä lausuntoja läpi?

Jesse:
Yleensä pyytää ne, joilla on isoin pelko siitä, että mitähän tää nyt tarkottaa. Heittäisin siitä ehkä palloa lääkäreiden suuntaan. Jos otetaan magneettikuvia tai röntgeneitä, niin lausunto pitäis käydä suomenkielellä asiakkaan kanssa läpi silleen, et hän ymmärtää sen. Eikä se et heitellään vaan, että tämmöstä ja tämmöstä siellä oli, ja ”ai kamala, selässä oli madaltumaa ja pari välilevynpullistumaa” ja muuta. Koska jos ihmiselle ei selitetä sitä, et mikä on osa vaikka normaalia ikääntymistä, mitkä kuuluu asiaan, kuinka monella vaikka samanikäisellä saattaakin olla niitä löydöksiä ilman minkäänlaista kipua. Se pitäis olla lähtökohta, et ihminen lähtee sieltä lääkärin vastaanotolta tai sitten meidän fysioterapeuttien vastaanotolta sillee, et hän itse myös ymmärtää, esimerkiksi mitä siinä lausunnossa on oleellista ja mikä on ehkä semmosta, et siel oli löydöksiä, mutta niillä ei välttämättä ole mitään merkitystä hänen toimintakyvyn tai terveyden kannalta.

Kirsi:
Usein jotkut sanat saattaa kuulostaa pahemmilta kuin ne oikeasti tarkoittaa, ja ne tosiaan niin kuin sanoit, ne liittyy vaan siihen, että me aletaan vanhentumaan jo aika nuoressa vaiheessa. Meidän ranka ja muuta, et siellä on kaikilla niitä löydöksiä. Mutta jos mennään siihen, että sen hoitojakson jälkeen, kun on käyty ne loppuun, niin mitäs sitte? Jos selkäkipu on helpottanu, niin minkälaisia ohjeita sä annat sit jälkeen päin? Selkäkivullahan on kuitenkin usein taipumus uusiutua.

Jesse:
Siinä on ehkä tietynlainen haaste taas ihmismielen kannalta, jos on ollu se tärkein tavote tulla fysioterapiaa se kipu ja se on saatu pois, niin siihen ois helppo lyödä hanskat tiskii ja todeta, että tää oli tässä. Silloin sanotaanko, jos ei olla saatu sitä perimmäistä syytä selvitettyä ja siihen pureuduttua, niin on hyvinkin todennäköistä, että vaiva uusiutuu ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos ihminen saadaan jatkamaan sitä tekemistä, tietyllä lailla, et jos on lisännyt omaa aktiivisuuttaan, aloittanut uuden harrastuksen. Jos hänet saadaan kannustettua tekemään niitä ja jatkamaan sillä hyvällä polulla myös siitä eteenpäin, niin silloin ollaan jo aika paljon pidemmällä.

Kirsi:
Mites jos hoitojakso niin sanotusti loppuu ja selkä on kipeä, niin mitäs sitten?

Jesse:
No silloin siinä on suoraan jo tavallaan syy sille, et miksi pitäis vielä jatkaa. Monesti siinä

vaiheessa on se jakso loppumassa silloin, kun kipua vielä on tai se, et se kipu on saatu pois, niin pyrin asiakkaan kanssa käymään keskustelun. Vaikka se missä sanoin, et on lähdetty sieltä polun alkupäästä ja siellä jossain metsän takana on se tavoite, niin ollaanko nyt siinä puolivälissä metsän laidassa vai ollaanko päästy jo siitä eteenpäin. Palataan vähän niihin, et mitkäs itse asiassa alkupäässä ne tavoitteet on ollu, ollaanko me niitä lähimaillakaan. On päästy ehkä jonkin matkaa, mutta vielä olis aika paljon tekemistä.

Kirsi:
Monestihan on niin, että ihmiset odottaa tosi nopeesti, nykyään kaikki tapahtuu niin nopeasti. Sama on, et eihän ne vaivat oo useimmiten tulleetkaan hetkessä, jos ei oo tapaturmasta kyse. Se on monen vuoden prosessi, et ollaan siinä pisteessä. Elikkä sit pitäis ajatella sitä, että myös jotta siitä pääsee eteenpäin, siinä voi olla pitkäkin matka.

Jesse:
Kyllä, kyllä.

Hanna:
Vielä vähän palaan noihin tavotteisiin, kun puhuit niistä, että sitku joutuu välillä ehkä menemään taaksepäin. Mutta onko semmoisia tilanteita, et joutuukin muuttaa niitä tavotteita?

Jesse:
Hyvin monestikin. Saattaa olla, et se ensimmäinen polku, mikä valitaan tai se naru mistä vedetään, niin se ei auta alkuunkaan. Joskus kun ei oo vielä ihan täysin selvillä se, et mikä itse asiassa vaivan on aiheuttanut, niin voikin olla, et jopa fysioterapiassa tai niillä harjotteilla saadaankin lisättyä sitä kipua, sen sijaan et se vähenee. Siinä pisteessä on pakkokin tehdä silloin jotain muutoksia, et ”okei tää ei toiminu, valitaas joku toinen vaihtoehto, et mikäs tähän saattais auttaa”.

Joskus voi olla, vaikka alkuun mainitsin, et manuaaliset ja passiiviset hoidot, et ne on sitä vanhanaikaista, mut joskus niillekin on aikansa ja paikkansa. Ehkä tärkein ois saada kivun pelko, liikkumisen pelko helpottumaan, et ihminen, vaikka jos miettii sitä selkää, niin hän uskaltaa käyttää sitä. Se ei oo semmonen, mikä on aamulla ensimmäisenä mielessä ja illalla viimeisenä, vaan hän oppii, et se on osa sitä arkea tavalla tai toisella. Jos kehoa kuormitetaan, sitä rasitetaan, niin joskus paikat saattaa tulla kipeeks. Mut tärkein on se, et missä ajassa ne helpottaa, puhutaan levosta ja palautumisesta.

Mä monesti sanonu, et vaikka olis tehty mitä niin päivässä parissa sen pitäis alkaa jo edes vähän rauhottumaan. Se ei välttämättä häviä kokonaan, mutta jo se, et se selkeesti lähtee laskee, niin silloin mennään vielä niin sanotun normaalin palautumisen rajoissa. Usein kun ihminen sen ymmärtää, niin hän myös uskaltaa ihan eri lailla tehdä asioita, ei vaikka pelätä kumartumista tai nostamista tai jotain muuta. Koska jos ei puhuta akuutista vammasta, mikä on tullut vaikka jonkun kaatumisen tai muun seurauksena, niin isossa osassa kivuista syynä on kuormituksessa tapahtunut muutos. On se sitten tullut yhtäkkisesti, lyhytaikaisena iso muutos tai pitkällä aikavälillä joku toistuva uus asia. Vaikka nyt, kun lunta alkaa olee maassa, niin vaikka lumityöt. Jos siellä selkä kipeytyy, niin se ei ole mikään pelon tai hädän aihe. Se on vaan merkki siitä, et nyt on tehty jotain semmosta mihin keho ei oo tottunut ja monesti se saattaa olla, kun talvella mitä enemmän lumitöitä tehdään tai jos siihen saadaan jotain muutakin sitä tukevaa, niin ei enää vuodenvaihteen jälkeen välttämättä ne lumityöt tunnu yhtä pahalta selässä kuin silloin ensilumien aikaan.

Hanna: 
Niinpä, eli se kipu ei välttämättä oo huono merkki.

Jesse:
Ei, ei. Sen sijaan et vältellään kipua, niin sitä pitäis opetella tuntemaan ja ymmärtämään, se et mikä kaikki kipua voi aiheuttaa, mikä on niin sanotusti semmosta positiivista mihin itte voi vaikuttaa ja missä menee sit esimerkiks kuormituksessa se raja, minkä jälkee ois hyvä pitää edes lyhyt tauko tai antaa vaikka keholle se seuraava päivä vähän aikaa palautua.

Kirsi:

Eli kipu kuuluu elämään.

Jesse:
Tavalla tai toisella. Jokainen meistä kokee kipua jossain elämänsä vaiheessa. Ei varmaan kukaan voi sanoa, et ei oo koskaan sattunu mihinkään.

Kirsi:
Kyllä, just näin. Miten kun on sellaisia henkilöitä, et selkä on se kehon aika arka paikka tai et selkä kipeytyy usein tai säännöllisin väliajoin, niin voiko fysioterapeutin vastaanotolla käydä myös ennaltaehkäisevässä mielessä? Eli aina silloin tällöin vai puhutaanko silloin jo valmentamisesta? Miten sä tän ajattelet?

Jesse:
Aina voi käydä ja olis syytäkin käydä myös ennaltaehkäisevässä mielessä, koska aina on helpompi ennaltaehkästä kuin paikkailla jo syntyneitä vahinkoja jälkeenpäin. Todennäköisesti kun tullaan riittävän aikasessa vaiheessa tai vaikka siinä, et on nyt aloittamassa esimerkiksi kuntosaliharjoittelua. Jos siinä vaiheessa jo laitetaan kaikki kuntoon sillee, et ihminen ymmärtää mitä hän voi tehdä, kuinka paljon kannattaa tehdä, niin voikin olla, että hän välttyy kokonaan niiltä kivuilta, mitkä saattais tulla sitten sen lisääntyvän kuormituksen kautta.

Kirsi: 
Itse kun käyn kuntosalilla, niin monesti huomaan siellä, että sellaset, jotka tulee ensimmäistä kertaa, niin ne ei oikein tiedä mitä siellä tehdään ja miten laitteita käytetään, niin ois tosi tärkeetä, että pääsis sinne fysioterapeutin kanssa. Useissa paikoissa, fysioterapialaitoksissa onkin tällaisia kuntosaleja, mut ihan siellä omalla kuntosalilla, millä käy ja tulisi sitten käymään. Mutta oot erikoistunut voimaharjoitteluun, Jesse, eikö vaan? Mitä sanot voimaharjoittelusta, et miten tarpeellista se on työikäselle tai ikääntyneille?

Jesse:
Sanotaanko, et sitä pitäis harrastaa jo teini-ikäisestä sinne reilusti yli yheksänkymppiseks asti, et totta kai mitä vanhemmaksi tullaan, sitä enemmän saattaa olla niitä huomioon otettavia seikkoja. Mutta se, mikä kaikkien kannattaa tietää on se, että voima kehittyy läpi elämän. Jos kroppaa käytetään, siitä tulee vahvempi. Sen sijaan, että pelkäis käyttää kroppaansa, niin voi olla suurempi riski jättää käyttämättä.

Totta kai lähtökohtana se, et jos ihmetyttää, et mitä salilla tehdään. Monet sanoo, et se on jo ympäristönäkin tietyllä lailla vähän pelottava, nähdään et siellä kulkee vaan ne fitness-ihmiset ja bodaajat, mutta sinne mahtuu myös ihan tavallisia ihmisiä. Ehkä se, millä saadaan kynnystä madallettua, on se, että siihen ottaa sen ammattilaisen apuun heti alkuvaiheessa. Saa edes jonkinlaiset suuntaviivat, neuvot siihen, mitä siellä kannattaa tehdä, miten laitteita käytetään, millaisella vastuksella, kuinka monta kertaa viikossa. Voikin olla sit, et sit myöskään ne sairaudet, vaivat, kivut, niin ne ei oo este harjottelulle, vaan enemmänkin saattaa olla syy mennä kuntosalille.

Hanna:
No mitä sä sanoisit, että kuinka monta kertaa viikossa siellä kuntosalilla pitäis sitte käydä?

Jesse:
No jos on vaikka ihminen, joka ei oo kauheesti tehnyt mitää, ei oo kovinkaan paljoo liikkunu, niin hänelle kerta viikkoon on jo semmonen, millä hän saa vietyä eteenpäin. Mitä aikasemmin sanoin, jo pieni lisäys saattaa auttaa. Mitä pidemmälle mennään, sillä voi mennä ehkä kuukausi kaksi hyvin eteenpäin, mut viimeistään siinä usein kahdeksan viikon kohdalla pitäis sit alkaa jo tekee jotain muutoksia. Sit vois esimerkiks ottaa toisen kerran viikkoon.

Sit se, et kuinka paljon kannattaa tehdä, niin pitää myös miettiä kokonaiskuormitus, mitä kaikkea muuta siellä arjessa tulee. Onks ihminen enemmänkin kävelijätyyppi, tykkää ulkoilla? Miten paljon hän käy ulkoilemassa tai lenkkeilemässä? Et sit miettiä myös se, mihin väliin vaikka se voimaharjoittelu sopii. Levon kannalta ei välttämättä kannata tehdä monena päivänä peräkkäin, vaan myös vähän rytmittää sitä. Voi olla, että yks päivä kävelyä ja seuraavana päivänä kuntosalia, niin voi olla ihan mukavaakin, mut kolmas päivä on jo liikaa. Sit taas jos on tottunu tekemään, on tottunut liikkumaan, niin siellä saattaa kahdesta neljään, kahdesta viiteenkin kertaakin olla sit jo voimaharjoittelu semmosta, et millä saadaan huomattavaa kehitystä aikaan, ja toisaalta myös vielä semmonen, et mistä keho palautuu.

Hanna:
Onks pakko mennä aina salille harjottelemaan? Voiko kotona esimerkiks harjotella tai onko jotain muita lajeja, mitkä kehittäis sitä voimaa?

Jesse:
Joo, ei oo pakko mennä salille. Sinne en itekää, vaikka sen voimaharjoittelun puolesta asiakkaalle puhun, niin en ketää vie sinne väkisin. Oon sanonut yleensä alkuvaiheessa, että voidaan tehdä kaikki myös ihan ilman välineitä. Kehonpainollakin pystyy tekee, koti-oloissa pystyy tekee ihan minimi välineillä yhtälailla voimaharjoittelua.

Mut tärkeintä on se, että kuormitus on riittävä. Jos mietitään vaikka, et halutaan arjesta tehdä helpompaa, tukea vaikka työkykyä, niin silloin harjoittelun on pakko ylittää arjessa tuleva kuormitus, jotta siitä arjesta tulee helpompaa. Enemmänkin kuntosali- tai jotkut pienvälineet, niin niitä suosittelen siinä vaiheessa, kun alkaa tulla raja vastaan, et on vähän jo voimat kehittyny. Ei enää kilon kahen käsipainot siellä kotona tuo juurikaan muuta kuin hikeä pintaan, niin viimeistään siinä vaiheessa yleensä suosittelen hankkimaan enemmän välineitä ja rohkasen siihen, et se vastus ei oo paha asia.

Toisaalta sitten, et jos kuntosali kiinnostaa, niin se voi olla monelle jopa vähän harjotelleelle turvallisempi paikka kuin vapaapaino-, kehonpainoharjoittelu, koska kuntosalilla usein laitteissa on aika paljonkin säätövaraa, niin siellä saadaan tasan tarkkaan semmoset liikeradat ja asennot, missä kroppaa ei kipeytetä tai kuormiteta turhanpäiten jotain, mitä ei siinä hetkessä vielä haluta kuormittaa. Enemmänkin se sali tuo siihen monipuolisuutta ja vaihtoehtoja.

Kirsi:
Eiks kuitenki oo niin, että ihmiset ei oikein ymmärrä sitä, kuinka vahva se keho on? Että ei lisätä niitä painoja, tehää niin kuin sanoit, et nyt tehään sitä kahen kilon painoo, hiki tulee kyl pintaan mutta toistoja ihan hirveesti, mut vois laittaaki siihen enemmän. Mitä mieltä sä oot tästä?

Jesse:
Noin se käytännössä menee. Monesti on totuttu ja pitkän aikaa jo ollut, varsinkin mitä vanhemmista puhutaan, niin ollut vähän se trendi, että pienillä painoilla ja paljon toistoja. Vaikka todellisuudessa eniten hyötyä saattaiskin olla isommilla painoilla, vähemmän toistoja.

Jos vaikka mietitään, et selkä on tullu kipeeks jostain semmosesta, mikä on tehty toistuvasti, pitkiä pätkiä monta kertaa lyhyen ajan sisällä, niin miks me mentäis sinne salille tekemään sitä samaa toistuvaa pientä liikettä uudestaan, mistä se selkä on tulluki kipeeks. Vaan oisko tärkeempää, et kun käytetään isompia painoja, niin ihmisen on luonnostaan pakko keskittyä siihen, että miten hän sen tekee? Vaikka joku maastaveto on äärimmäisen hyvä liike itse kullekin. Siinä kun on riittävästi vastusta, sä et sitä nosta pelkillä käsillä, pelkällä selällä, vaan sun on oikeesti pakko ottaa jalat ja selkä ja kädet ja koko keho mukaan, jolloin sä myös opit sitä, et miten itse asiassa sitä kehoa voidaan käyttää, kun siellä on isompi vastus. Se on monelle varsinkin seniori-ikäselle semmonen kokemus, et ”ei hitsi, hän nosti just 40 kiloa tai 60 kiloa”. Se saattaa olla se, mikä antaa sit sen sysäyksen sille, että tätä lisää, kuinka hän nyt näin vahva on, vaikka ikää olis sit jo yli 80.

Kirsi:
Ja sama esimerkiks kyykkyliikkeet, kun aattelee, et jos ihmiset ymmärtää sen, et eihän ne pääse sängystä ylös, jos niillä ei oo voimaa jaloissa. Just näitä konkreettisia juttuja kannattaa miettiä, et mitä se tuottaa, jos tekee niitä liikkeitä. Se pitää toimintakykyisenä.

Jesse:
Juu. Tossahan tietyllä lailla onkin se ristiriita, et just noi usein parhaimmat liikkeet, kyykyt ja maastavedot ja muut erilaiset nostot, on niitä mitä ihmiset pelkää kaikista eniten. Jos mietitään arkea, niin mitä se arki on. Jos sun pitää lattialta nostaa jotain, niin se on kumartuminen, se on maastaveto. Sun pitää päästä kyykkyyn, vaikka niinku sanoit sängystä ylös, tuolilta ylös, jos vessassa meinaat käydä päivän mittaan, niin tulee sinnekin kyykistyttyä, joku rappusten kulkeminen… Tai mitä moni ei miellä, niin kävelykin vaatii lihasvoimaa. Jos vaikka selkä tai jalat tulee kipeeks kävellessä, niin paras tapa helpottaa sitä on hankkia jalkoihin lisää voimaa, jotta kuormitus siellä kävellessä ei ylitäkään sitä kynnystä, et joku paikka tulee kipeeks.

Kirsi:
Kerro meille vielä tähän loppuun joku positiivinen esimerkkitapaus henkilöstä, jolla on mahdollisesti uusiutuvia selkäoireita ja on innostunut liikkumaan.

Jesse:
Mistähän lähtis liikkeelle. Niitä on sanotaanko monenkin ikäisiä. Totta kai itellä pääpaino on työikäisissä ja senioreissa. Ei nyt ehkä suoraan selkäkipu, mutta se oli yks osa sitä, oli keski-ikäinen nainen, joka mursi toisen jalkateränsä. Hänen kanssaan lähettiin liikkeelle siitä, et hänel oli kipsi tohon puoleen sääreen asti. Hän tuli silleen et ”voi ei, et mitä hänen pitää nyt jättää tekemättä.” Kyseinen nainen harrasti salibandya. Hänen kanssa lähdettiin ensimmäisellä kerralla, kun hän tuli kipsin kanssa, niin mentiin salille ja poljettiin kuntopyörää. Just se mitä hänellekin sanoin, et sulla on toisessa jalassa tai kädessä kipsi, niin sulla on vielä neljä raajaa ja loppukeho, mitä voidaan käyttää. Hänellekin nyt tällä hetkellä ohjelmaan kuuluu maastavetoja ja kyykkyjä ja pystypunnerruksia ja vaikka mitä. Hän on sanonut, ettei hän oo eläessään ollut näin hyvässä fyysisessä kunnossa kuin mitä hän on nyt.

Toisena esimerkkinä, itse asiassa eilen viimeeks, minulla on tämmönen kohta 83 vuotta täyttävä herrasmies, jonka kanssa on tässä nyt jo parisen vuotta käyty viikottain kuntosalilla. Hän tuli alun perin vastaanotolle rollaattorin kanssa ja usein nimenomaan kävellessä selkä tuli kipeeks, toinen käsi ei noussu kunnolla ja hän sanoi, et hänellä on huonot jalkavoimat. Nyt kun on säännöllisesti tehty hommia, eilenkin mitäs hänellä tais olla, 60 kiloa maastavedossa ja jalkaprässienkat on tehty 170 kiloon, ja se käsi mikä ei silloin noussu ylös, niin parikymmentä kiloa nousee kuin vettä vaan ja tehdään vielä toistojakin. Tietyllä lailla säännöllinen oikeenlainen tekeminen vie jo pitkälle, niin kuin tossakin, et kerta viikkoon. Jos se tehdään säännöllisesti, pitkäjänteisesti, nousujohteisesti, riittävän pitkällä aikavälillä, niin silläkin saadaan jo todella isoja tuloksia aikaan.

Kirsi:
Jesse, sua voi kuulla muuallakin. Kerrotko vähä tästä?

Jesse:
Joo, mä siis työskentelen tuolla Tampereen ja Hämeenkyrön päässä, yritys on Proxima Finland. Me tehdään itse asiassa myös itse podcasteja meidän omalla studiolla, jos sitä semmoseks voi kutsua. Meidän podcastin nimi on Kivun kanssa ja ilman. Se löytyy esimerkiks Spotifysta hakemalla joko Proxima Finland tai sit tosiaan Kivun kanssa ja ilman. Mut löytää myös somesta nimimerkillä @asijesbe, jos joku kiinnostuu, niin saa myös laittaa sitä kautta viestiä.

Kirsi:
Kiitos paljon Jesse, et pääsit mukaan tähän podcastiimme keskustelemaan fysioterapiasta ja selkäkivusta. Kiitos myös sinulle kuulija, että seurasit tätä jaksoa. Muistathan, että monipuolista tietoa selkä- ja niskakivusta sekä niiden itsehoidosta löydät selkakanava.fi-verkkosivuiltamme. Sieltä löydät myös meidän yhteystiedot, eli laitahan meille palautetta ja myös ideoita seuraavien jaksojen aiheeksi. Hei, ensi kertaan!

Hanna:
Moikka!

Jesse:
Moi, moi!