Kipu on kokemus, mutta mitä on kokemus?

Maria:
Moikka ja tervetuloa kuuntelemaan Selkäkanavan podcastia aiheesta krooninen kipu ja miten voisi elää sovussa kivun kanssa. Mun nimi on Maria Sihvola ja tässä vieressäni on meidän jakson toinen housti Kirsi Töyrylä-Aapio.

Kirsi:
Moikka!

Maria:
Tänään meidän vieraana on terveystieteiden tohtori ja omt-fysioterapeutti Tapio Ojala. Lämpimästi tervetuloa, Tapio.

Tapio:
Kiitos paljon.

Maria:
Kerrotko Tapsa vähän sun taustoistasi ja itsestäsi esimerkiksi siitä, että miksi sä olet kiinnostunut juuri kivun kanssa työskentelystä ja miten olet ajautunut ikään kuin tutkimaan ja tarkastelemaan juuri kipua?

Tapio:
Lyhyesti taustoista sen verran, että mä olen syntyperäinen oululainen ja vaimon kanssa muutettiin Tampereelle 2017. Haluttiin tehdä semmoinen totaalinen elämänmuutos, että Oulu oli käynyt liian tutuksi. Kuljettiin autopilotilla paikasta a paikkaan b, ei tarvinnut miettiä yhtään mitään ja haluttiin tehdä tosiaan tietynlainen muutos. Näin, jos vielä tämmöistä sanaa käyttäisi kun haluttiin ehkäistä Alzheimeria, että haluttiin aloittaa tyhjältä pöydältä. Tutustua uuteen kaupunkiin, uusiin asioihin ja löytää uusia asioita yms.

Minkä takia mä oon kipuun eksynyt ja nimenomaan krooniseen kipuun, on ihan puhtaasti ammatillinen. Fyssarina silloin kun mä tein Oulussa töitä, mä olin lääkärikeskuksessa, jossa toimin myös kipupoliklinikan ylilääkärinä ja mä sain näitä kroonisia kipuasiakkaita omalle vastaanotolle ja mulla taustalla on tuki- ja liikuntaelimistön erikoistunut opintokokonaisuus. Fysioterapia, josta minulla on myös kansainvälistä koulutusta, ja jotenkin mä tunsin, että nämä tämmöiset perinteiset fysioterapiakeinot elikkä niin sanotut temput, niin ei niillä kovin pitkälle pääse kroonista kipua potevien asiakkaiden kanssa. Ja vaikka minkälaisia temppuja teki, vaikka päällään seiso vaikka mitä tahansa, niin ehkä jotakin sai aikaiseksi, mutta kuitenkin niin sanotusti se ydin jäi fysioterapian ulkopuolelle.

Mulla sitten eteen tuli tämmöinen käsite kognitiivinen psykoterapia ja se oli oikeastaan sellainen juttu, mistä mä sain työkaluja kohdata kroonista kipua poteva ihminen ihmisenä. Se ero tämmöisessä perinteiseen fysioterapiaan ja omt-fysioterapiaan oli se, että fysioterapiassa yleensä kysytään oiretta. Keskustellaan sitaateissa sen oireiden kanssa, mutta kognitiivinen psykoterapia antoi työkaluja ja välineitä kohdata ihminen eli mitä hän itse ajatteli omasta vaivastaan ja mitä sille tulisi tehdä. Se on ihan toisenlainen näkökulma kuin tällainen perinteinen fysioterapeuttinen näkökulma ja se oli oikeastaan se… Jos tämmöistä sanaa voisi käyttää kuin että mä sain parempia hoitotuloksia. Jossain vaiheessa sitten mä mietin, että mitä mä sitten rupeisin tekemään ja pääsin Jyväskylään, Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan fysioterapiaa. Mä valmistuin maisteriksi 2010. Mulla sivuaineena on pedagogiikkaa, mutta terveystieteiden opettaja olen kanssa.

Toinen syy minkä takia mä oon kivusta kiinnostunut on se, että mä olen itsekin kipukroonikko. Mulla on alaselässä yksi nikama, jossa on rakenteellinen vaurio, ja se varsinkin silloin nuorempana ja keski-ikäisenä vaivasi aika hankalasti. Mä olin suomeksi sanottuna helvetin kipeä joskus. Ymmärrän hyvin kroonista kipua potevia asiakkaita näin oman kokemuksen kautta, vaikka kivut ei ole samanlaisia, mutta ymmärtää voi paremmin. Se oikeastaan oli toinen lähtökohta, minkä takia mä halusin tehdä väikkäriä nimenomaan kroonisesta kivusta. Mä halusin ymmärtää omaa kipuani ja omaa itseäni enemmän. Plus ymmärtää myös asiakkaiden kipua, miten krooninen kipu vaikuttaa asiakkaaseen, että se ei ole pelkästään kipua, mutta se on koko ihmisessä oleva ilmiö. Se on myös yhteisön, lähimmäisten ja koko yhteiskunnan asia välillisesti. 2015 mä sain väikkärin valmiiksi ja se herätti jo silloin ilmestyessään ihan myönteisiä kannanottoja sen erilaisuuden takia, että ei pelkästään pitäydytty jossain tempuissa. Lähestyttiin enemmänkin kipua sen määritelmän mukaan eli kipu on määritelmän mukaan kokemus. Mutta tämän kokemuksen selittäminen on ehkä kaikkein oleellisin asia, miten kivun kanssa voi tulla toimeen ja mitä sille kaikkea voi itse tehdä. Yleensä kipu ymmärretään vain epämiellyttävänä tuntemuksena, mutta epämiellyttävä tuntemus on vaan osa kokemusta.

Maria:
Kiitoksia eli tosiaan mentiin jo vähän tämän päivän aiheeseen. Tänään meidän on nimenomaan tarkoitus puhua tästä pitkäkestoisesta eli niin sanotusta kroonisesta kivusta, kivun kokemiseen ja sen saamaan merkitykseen vaikuttavista tekijöistä ja sitten siitä, miten suhtautumistaan kipuun voisi muuttaa hyväksyvämmäksi ja elää sovussa kivun kanssa. Lähdetään liikkeelle siitä, mitä se kipu oikeastaan on eli miten sä Tapsa määrittelisit kivun?

Tapio:
Kipu on emotionaalinen kokemus elikkä tunnevaltainen kokemus noin lyhyesti. Kansainvälinen kivun tutkimus järjestö IASP määritteli kivun viimeksi 1979 ja päivitti sen kaksi vuotta sitten 2020, jossa nimenomaan korostetaan tän kivun kokemuksellista luonnetta. Siinä on kuusi alakohtaa, jossa tarkennetaan mitä kokemuksella loppujen lopuksi tarkoitetaan. Siellä on mm. tämmöisiä kohtia, että kipua ei voida todentaa mitenkään, ei ole mitään tutkimusmenetelmää, välinettä yms., että pitää luottaa ihmisen omaan sanomaan.

Toiseksi siellä puhutaan yksilöllisyydestä, että jokaisen kipu on hänen oma kipunsa. Siellä puhutaan myös sellaisesta, että kipua ei voida päätellä mitenkään aistin hermojen toiminnasta, mikä tarkoittaa sitä, että ihmisillä voi olla kipua ilman välitöntä vammaa tai voi olla vamma, mutta ei ole kipua, että kipu ja vamma eivät välttämättä korreloi toisiinsa. Kipua ehkä kuvaa kaikkein eniten kielteiset tunteet, ahdistus, huolestuneisuus, ärtyneisyys, turhautuneisuus, ilottomuus, itsensä tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi kokeminen, elämänhalun tai elämänilon menettäminen, toivottomuus, masennus ja kaikkinensa siis kipua kuvaa yleinen kielteisyys. Mutta kaikesta tästä kielteisestä huolimatta, pitää muistaa se, että kipu on loppujen lopuksi hyvä asia, koska kivun tarkoitus on suojella ihmistä ja suojella elämää, laittaa ihminen tekemään jotakin.

Tähän kielteisyyteen jos vielä palaan sen verran… Kaikki uskomukset ja käsitykset kivusta meillä on kielteisiä eli kielteiset tunteet ja kielteiset uskomukset ja käsitykset, ne vahvistavat toinen toisiaan. Eli jos me toista saadaan tavalla tai toisella vaimennettua tai muutettua käsityksiä vähän myönteisempään suuntaan, saadaan ihmiselle enemmän myönteisiä tunteita, niin myös nämä kielteiset uskomukset ja käsitykset vaimentuvat. Yksinkertaisesti voidaan sanoa, että tee sitä mistä sä nautit, mikä johtaa siihen, että sulla ei ole niin kielteinen kokemus enää kivusta. Kokemus muuttuu siedettävämmäksi.

Maria:
No tossa jo vähän osittain mainitsitkin, mutta käydään vielä vähän läpi: kun kipu on kokemusperäinen asia, niin mitkä tekijät vaikuttaa yksilön kipukokemukseen ja voiko kipukokemukseen vaikuttaa esimerkiksi lapsuudessa opitut tavat tai se, miten vanhemmat on siihen kipuun reagoinut?

Kirsi:
Puhutaan myös näistä kipuperheistä, että se kipu on siellä perheessä voimakkaasti läsnä.

Tapio:
Joo, sanotaan niin päin, että kipu yleensä ymmärretään vain epämiellyttävänä tuntemuksena, jota se on, mutta se ei ole riittävä. Kokemukseen kuuluu epämiellyttävä tuntemus, kaikki tunteet, kaikki uskomukset, käsitykset ja elämäntilanne. Jos jokin näistä tekijöistä muuttuu, niin yleensä silloin myös kokemus muuttuu.

Kaikkein tärkein tekijä kokemuksessa on merkitys elikkä mitä ihminen ajattelee siitä kokemuksestaan. Mitä kielteisempi merkitys, sitä heikompi on terapiaa vasten, sen huonommin ihminen tulee toimeen oman kipunsa kanssa. Ja merkitykseen vaikuttaa se, minkä äsken kerroit, se historia mikä ihmisellä on. Perhe, missä hän on kasvanut, miten siinä perheessä ollaan puhuttu kivusta, miten siellä on käyttäydytty kivussa, miten vanhemmat ovat käyttäytyneet silloin kun heillä on ollut kipua, miten ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat puhuneet kivusta, miten se koko yhteisö on suhtautunut kipuun. Mutta myös sen ihmisen oma kipuhistoria, miten hänen kipuaan on hoidettu ja miten siihen on suhtauduttu. Siihen liittyy tässä nyt moneen kertaan puhutut omat uskomukset ja käsitykset kivusta ja kaikki tunteet mitkä siihen liittyy. Voisi sanoa, että kaikki mitä ihminen on ja kaikki mitä hänellä on menneisyydessään vaikuttaa merkitykseen.

Yksi keskeinen tekijä vielä, mikä tässä pitää ottaa huomioon, on kipuun liittyvä pelko. Kipua pelätään syystä tai toisesta. Tokihan se on epämiellyttävää, sitä ei voi kieltää kukaan. Mutta kokeeko sen pelottavaksi, niin se on taas eri asia. Tähän kipuun liittyvään pelkoon hyvä kysymys, mitä mä yleensä asiakkailta kysyin, silloin kun mä tein niin sanotusti vielä oikeita töitä, oli se, että mä kysyin mitä sinä pelkäät kivussa, mikä siinä on niin pelottavaa. Ja yleisin vastaus oli se, että mä pelkään, että tilanne muuttuu pahempaan suuntaan, että mä tein jotain lisävahinkoa itselleni. Seuraava kysymys oli se, että millä todennäköisyydellä näin voi tapahtua, että mikä olisi sellainen juttu, miten sä voit vahingoittaa itseäsi tietämättä, että sä teet näin. Yleensä ne oli niitä asioita, joiden kanssa asiakkaiden kanssa pääsi pidemmälle keskustelussa mikä kivussa pelottaa. Ja yleensä ne pelot on, en nyt sanoisi aiheettomia, mutta kuitenkin toisarvoisia, että ne on illuusioita mitä ajatellaan olevan, mutta ne ei ole totta. Yleensäkin ajatukset lähestulkoon meillä ei ole kaikki totta. Kaikkea ei tarvitse toteuttaa.

Kirsi:
Eli silloin pitäisi työskennellä pelon poistamiseksi enemmän kuin että yritetään poistaa kipua, että käsitellään sitä pelkotilaa.

Tapio:
Juuri näin.

Maria:
Mitä mieltä sä olet tästä termistä kivunhallinta eli jos mietitään että voiko kipua tai tunteitaan ylipäänsä hallita ja onko se ylipäätään mielekäs päämäärä? Voiko tällainen pyrkimys siihen hallintaan jopa ehkäistä sopeutumista elämään kivun kanssa?

Tapio:
Se oli hyvin johdatteleva kysymys, ja vastaus on kyllä. Ennen fysioterapiassa oli tällaisia, millähän nimellä niitä kutsuttiin kivunhallintakursseja. Pyrittiin tavalla tai toisella voittamaan kipu ja se taas johtuu tästä vuonna 1845 alkuun pannusta ajattelusta. Silloin käytettiin ekan kerran kipulääkkeistä nimitystä pain killer eli julistettiin sota kipua vastaan. Mitä enemmän sä taistelet kipua vastaan, sitä todennäköisemmin sä häviät. Kipua ei voita taistelemalla sitä vastaan, vaan sen voittaa lopettamalla sodan kipua vastaan.

Yleensä on huomattu myös tutkimusten mukaan, että ihmiset, jotka pyrkivät hallitsemaan kipua, niin heillä kivun voimakkuus on korkeampi. He ovat enemmän ahdistuneita, he ovat enemmän huolestuneita ja heillä on enemmän myös pelkoja kipua kohtaan. Mitä enemmän sä pyrit hallitsemaan kipua, sitä hankalammaksi tilanne yleensä muuttuu.

Maria:
Varmasti tulee myös tietoisemmaksi koko ajan siitä kivusta aivotasolla, koska se on läsnä siellä.

Tapio:
Niin, koska sitä ajattelee kuitenkin koko ajan ja tässä on tämmöinen paradoksi, että mitä enemmän sä pyrit olemaan ajattelematta jotakin asiaa, niin sitä enemmän sä ajattelet sitä.

Maria:
Se on vähän kuin yrittäisi lopettaa karkin syömisen, että sä koko ajan tiedostat enemmän…

Tapio:
Niin, kyllä!

Maria:
Tämän hetken käsityksen mukaan kroonista kipua ei voi parantaa, mutta sanotaan, että sen kanssa voisi oppia elämään. Usein sanotaankin, että se toipuminen alkaa kivun hyväksymisestä ja siihen sopeutumisesta. Mitä tällä tarkoitetaan tai miten sä Tapsa käsität tämän?

Tapio:
Tämän kroonisen kivun hyväksymisen käsite on noin parikymmentä vuotta ollut enemmänkin vallalla. Tähän hyväksymisen käsitteeseen liittyy virhepäätelmä, että ajatellaan, että sillä tarkoitetaan heikkoutta ja luovuttamista, että ihminen luovuttaa, että hän ei ole taistellut tarpeeksi kipua vastaan ikään kuin pitäisi taistella taistelulla, voittaa kipu. Mutta hyväksymisellä kivun suhteen ymmärretään vahvuutta, rohkeutta, päättäväisyyttä, pitkäjänteisyyttä. Tällaista uuden oppimisen kykyä ja se on tietynlaisia käytännön taitoa ja persoonallisia ominaisuuksia säilyttää toimintakyky ja elää sitä elämää mitä haluaa. Yhdellä sanalla sanoen resilienssiä.

Maria:
Miten omaa suhtautumistaan ja sitä merkitystä minkä kipu on omassa mielessä ja elämässä saanut, niin miten sitä voisi sitten muuttaa?

Tapio:
Tämä resilienssi, niin se lähtee arvoista eli mitä on ne ihmisille tärkeät arvot, joille hän perustaa elämänsä. Yleensä arvot liittyy oman itsensä kehittämiseen, ihmissuhteisiin, työhön, opiskeluun ja perheeseen. Yleensä ne on näitä. Näiden kautta kun miettii omia arvoja, ne arvot pitää olla suhteellisen selkeät, minkä takia mä haluan selvitä, minkä takia mä haluan päästä eteenpäin. Kun arvot on selkeät, niiden mukaan voidaan määritellä sitten tavoitteet. Arvot ovat sellaisia, mitä ei koskaan saavuta. Ne on semmosia abstrakteja käsitteitä, mutta kun arvojen perusteella määritellään tavoitteet, tavoitteet on taas niitä, mitä me voidaan saavuttaa. Kun ihminen asettaa tavoitteet arvojen mukaan, niin niitä kohti kulkemalla ja niitä toteuttamalla ihminen tulee toimeen omien vaivojensa kanssa. Mutta pelkästään tavoitteet eivät riitä. Pitää olla myös keinot, miten tavoitteisiin päästään. Monesti ajatellaan, että joku ulkopuolinen taho antaa näitä keinoja eli ammattilainen voi olla opastamassa niitä, mutta ne pitää olla myös ihmisen itsensä tuottamia: mitkä keinot sopivat minulle, mihin mä voin sitoutua. Se taas liittyy motivaatioon.

Maria:
Olisiko sinulla antaa jotain esimerkkejä näistä keinoista, jos kuulijat miettii, että mistä voisi lähteä liikkeelle tai miten voisi itse työstää kipuasiaa?

Tapio:
Keinoja? No, jos ajatellaan ihan perinteinen ajattelu, että ihminen, joka potee kroonista kipua, niin ensimmäinen tavoite voisi olla se, että lisää liikuntaa. Liikunta ei paranna sitä. Mikä tahansa liikunta on parempi kuin ei mitään. Ei ole ns. oikeaa ja väärää tapaa liikkua. Monesti ajatellaan, että tällainen kuntosalityyppinen liikunta on kaikkein parasta, mutta toistaiseksi ei tiedetä esimerkiksi, että minkälainen hoitomuoto on kaikkein parasta selkäkipuun. Siitä meillä ei ole tietoa.

Jos tästä lähtee liikkeelle, niin ensimmäinen ajatus voisi olla se, että jos asuu kerrostalossa, niin kävelee vaikka raput ylös tai kiertää korttelin. Lähtee ns. ensimmäisestä pienimmästä mahdollisesta liikkeestä liikkeelle. Mikä se on? Sen jälkeen voi miettiä jotakin muuta, mikä muu voisi olla, mutta se pitää olla sellainen, mihin ihminen voi sitoutua, mitä hän haluaa tehdä, ja yleensä ne on sellaisia asioita, joita ihminen on ennenkin tehnyt. On tavallaan tuttuja ja turvallisia. Jonkun uuden jutun tuominen tähän ihmisen elämään, joka elää kroonista kipua, niin se ei ehkä ole kovinkaan kannatettava. Tuttuus tuo turvaa ja taas mihin hän ei ole tottunut, niin se on sellainen mihin hän suhtautuu epäillen.

Kirsi:
Voiko näitä keinoja, tai kun puhuttiin näistä perheistä, onko sukulaiset tai perheenjäsenet, niin voiko he auttaa kroonista perheenjäsentä löytämään niitä keinoja? Mitään uutta ei kannata yrittää ehdottaa, niinkö?

Tapio:
Ainahan voi ehdottaa, mutta se on epätodennäköistä, että se menee perille.

Kirsi:
Okei, joo.

Tapio:
Ehdottaa voi, mutta se liittyy taas siihen motivaatioon. Ihmisen pitäisi itse löytää, mikä on se mun juttu. Ehdottaa voi ja ottaa vastaan, keskustella voi. Mutta yleensä ulkopuolisen, toisen ihmisen, vaikka se olisi perheenjäsenkin, ehdotukset, niin mä en hirveän hyvänä ajatuksena niitä pidä.

Maria:
Ne voi ehkä vähän ärsyttää, tuntua neuvoilta.

Tapio:
Ehkä enemmänkin elää siinä tilanteessa mukana ja myötäillä ja tukea mitä se ihminen sanoo. Jos ihminen haluaisi kokeilla jotain uutta, niin silloin tukea sitä. Joo, tuo on helkkarin hyvä idea, kokeile vaikka! Et sä et menetä siinä mitään. Tai jos hän ei halua kokeilla uutta ja tykkää mieluummin mennä vaikka vesijumppaan, mitä hän on aikaisemmin tehnyt, niin tukee sitä. Joo, se on hyvä juttu, oot ennenkin tehnyt sitä ja tykännyt mennä sinne! Mene ihmeessä ja kokeile sen jälkeen jotain muuta uutta.

Kirsi:
Mitäs jos perheenjäsen, kun on kroonisesta kivusta kysymys, niin onko se hyvä, että sitä aina kuunnellaan? Usein siinä jäädään vähän jumiin, että aina valittaa siitä ja muuta… Onko jotain sellaista, mikä auttaisi siellä perheessä esimerkiksi eteenpäin?

Tapio:
Nämä kipukroonikot, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ne yleensä jossain vaiheessa ovat sanoneet, että hän ei enää viitsi puhua tästä. Hän tietää, että ihmiset on kypsiä hänen jatkuvaan valitukseensa, että jossain vaiheessa itse ovat huomanneet, että kiitos ei enää. Toki on niitäkin tapauksia sitten, että kun on ollut sitä jatkuvaa kivussa vellomista ja itsesäälissä, niin sitten on tullut avioero. Toinen sanoo, että mä en jaksa enää kuunnella, kiitos. On mennyt välit poikki, mikä on sitten vienyt yhä syvempään suohon, että on niitäkin. Ehkä sellainen kanssakulkija, myötäilijä jollakin tavalla ymmärtää ja on ehkä kaikkein paras. Mutta kuitenkin pitäisi huomioida se, että me ollaan eri ihmisiä. Krooninen kipu on yksi yhdistävä tekijä, mutta mä en voi elää toisen ihmisen kivussa, enkä mä voi olla toisen ihmisen huoltaja, toisen aikuisen ihmisen omaishoitaja, jos näin voi sanoa.

Kirsi:
Voisiko tällaisissa tapauksissa joku vertaistukiryhmä esimerkiksi olla sellainen, että siellä toinen toisiaan tukien nämä kipukroonikot sitten auttavat?

Tapio:
Se on aivan loistava juttu! Mä silloin haastattelin omaan väikkäriin kahden vertaisryhmän osallistujia ja kaikki heistä sanoi, että se on aivan loistava tilaisuus tulla puhumaan, koska siellä ymmärretään ja hyväksytään. Siellä saa sellaista apua mitä terveydenhuolto ei pysty tuomaan. Muutamat kivun vertaisryhmässä olleet sanoivat, että hän ei olisi tässä nyt kertomassa omaa tarinaa, jos hän ei olisi ollut vertaisryhmässä.

Maria:
Eli toisin sanoen, kun puhuttiin tästä suhtautumisen muuttamisesta kipuun ja siitä, miten pystyisi elää kivun kanssa, niin nämä keinot, mistä lähteä liikkeelle on tavallaan hyvin konkreettisia, pieniä. Ei tarvitse mitään ihmeen temppuja vaan lähteä toteuttamaan siinä arjessa pieniä asioita asia kerrallaan.

Tapio:
Joo, jos lähdetään tästä hyväksymisestä vielä, niin hyväksyminen yleensä lähtee tietynlaisesta pysähtymisestä ja se pysähtyminen tapahtuu kahdella tavalla. Se toinen on ns. tämmöinen rationaalinen tapa. Eli tulee järki käteen, että on tehty sitä ja tätä ja tuota, on käynyt siinä ja tässä hoidossa sen ja sen ammattilaisen hoteissa ja tulos on tämä. Sitten pitää itse alkaa miettiä, mikä on seuraava vaihtoehto, mitä mä voin tehdä.

Toinen vaihtoehto, miten hyväksyminen voi alkaa on syvissä vesissä uiminen. Voidaan ajatella niin, että kroonista kipua poteva ihminen on käynyt hoidoissa, sillä on lääkitys. Sitten tulee mukaan mahdollisesti myös huumeet, siihen voi tulla mukaan poliisit ynnä muut. Ihminen on kokenut tietynlaisen katastrofin eli ulkopuoliset tekijät ovat sysänneet hänet sinne syvimpään suohon, missä ihminen voi olla. Se ei ole rationaalinen päätös, ei ole hänen järkipäätöksensä, mutta se elämäntilanne on ajanut ihmisen sinne nurkkaan, jossa hänen on pakko ruveta miettimään, miten mä pääsen eteenpäin, mikä on seuraava liike. Siinä on saattanut perhe hajota, tulla avioero, työpaikka on mennyt alta ja on tullut mahdollisesti muita sairauksia siihen mukaan. Miten mennään eteenpäin? Yleensä siihen tavalla tai toisella pitää pysähtyä ajattelemaan kipua ja elämää ihan uudesta näkökulmasta.

Maria:
Mitkä voi olla tyypillisiä ajatusmalleja tai sä puhut toisessa kirjassakin tällaisista ajatusansoista, jotka voi olla esteenä kroonista kipua sairastavan elämänmuutokselle, jotka voi estää muutoksen alulle pääsyä?

Tapio:
Joo, nämä on tietynlaisia haittaohjelmia, mitä meillä kaikilla ihmisillä on. Me ollaan totuttu ajattelemaan tietyllä tavalla. Me uskotaan asioihin tietyllä tavalla. Meillä on käsityksiä asioista. Yleensä me haetaan omia uskomuksia ja käsityksiä tukevia ajatuksia ja tukevaa tietoa. Me luetaan sellaisia lehtiä, mitkä tukevat meidän identiteettiä, taloudellista asemaa ynnä muuta. Ei lueta oikeastaan niitä lehtiä, mitkä eivät tue niitä tai on erilaisia. Se on haittaohjelma ja se estää muutosta. Se on ehkä kaikkein suurin muutoksen estäjä.

Jos nyt vielä voisi sanoa, niin tästä haittaohjelmasta, kun sen tiedostaa, niin sitten pitäisi oikeastaan ruveta kyseenalaistamaan omia uskomuksia ja käsityksiä. Mutta se on aika iso porras ruveta kyseenalaistamaan omia uskomuksia ja käsityksiä. Jos miettii taas toisinpäin ajatusta, mikään ei muutu, jos mitään ei muuta. Elämä jatkuu tismalleen entiseen tapaan, jos ei mitään halua muuttaa tai uskalla muuttaa. Sitä saa mitä tilaa.

Maria:
Mitä ajattelisit tästä, kun me ollaan totuttu kuuntelemaan meidän sisäistä ääntä tai myös ulkoista puhetta, mutta mitä jos me tiedostetaan asia ja pyritään muuttamaan sitä sisäistä ääntä ja sisäistä tekstiä mitä sieltä tulee eli vaikuttaa siihen, millä tavalla me esimerkiksi puhutaan kivusta tai koetaan kipu, niin voiko sillä oikeasti vaikuttaa siihen, miltä se kipu tuntuu?

Tapio:
No ei välttämättä siihen, miltä se kipu tuntuu, mutta miten se koetaan. Eli muutetaan omia uskomuksia ja käsityksiä. Kun meidän omat uskomukset ja käsitykset muuttuvat, silloin me todennäköisesti saadaan myös enemmän myönteisiä tunteita. Mitä enemmän meillä on myönteisiä tunteita, mitä vähemmän meillä on kielteisiä uskomuksia ja käsityksiä, sitä vähemmän kivusta on haittaa. Monet kroonista kipua potevista sanovat, että kun he ovat päässeet tälle asteelle, eli jos me puhutaan tällaisesta kuin hyväksyminen, vaikka hyväksyminen on mustavalkoinen käsite, mutta sanotaan että he tulevat toimeen oman kipunsa kanssa. He sanoivat, että olen tismalleen yhtä kipeä kuin ennenkin, mutta ei se haittaa.

Kirsi:
Miten kun oot paljon ollut kroonisten selkäkipupotilaiden kanssa, niin missä vaiheessa se yleensä tulee? Onko se kahden vuoden päästä siitä, kun kipu on alkanut tai osaatko yhtään sanoa, että milloin pitäisi alkaa hyväksyy se?

Tapio:
Ei siihen voi sanoa aikarajaa. Se on hyvin henkilökohtainen. Äsken oli puhetta sitä reflektiosta eli pysähtymisestä. Jossain vaiheessa se yleensä tapahtuu kaikilla. Joillakin ennemmin, joillakin myöhemmin. Huomaa, että kaikki keinot on käytetty. Entä sitten?

Kirsi:
Joo… Rahat menee vaan lääkäriltä toiselle tai fysioterapiaan, että kaikki on niinku käytetty.

Tapio:
Kaikki on käytetty. Tai siihen tulee poliisit mukaan ja perhe hajoaa, työpaikka menee ja tulee huumeet mukaan, viina mukaan…

Kirsi:
Ei voi oikeastaan pakottaa sitä hyväksymistä, sitä ei voi kukaan auttaa.

Tapio:
Sitä ei voi myydä kenellekään. Voi ehdottaa, mutta sitä ei voi myydä silleen, että nyt on aika.

Maria:
Joo, mitä oikeastaan se hyväksyminen on?

Tapio:
Tossa aluksi juteltiin siitä, että se on tietynlaista resilienssiä, uuden oppimista, pitkäjänteisyyttä ynnä muuta. Mutta ennen kaikkea hyväksyminen on sallivuutta ja armollisuutta itseä ja elämää kohtaan. Se on tosiasioiden ja todellisuuden tunnustamista, että näin on käynyt. Tästä pitää päästä jotenkin eteenpäin.

Jos nyt ajatellaan vielä eteenpäin, että myös kroonista kipua poteva ihminen rupeaa tekemään jotakin, yleensä he ajattelevat niin, että kipu pitää saada pois jollakin tavalla ennen kuin mä pystyn tekemään mitään, että se on ensimmäinen juttu. Mutta loppujen lopuksi hyväksymisessä on kysymys siitä, että kuinka paljon sinä olet valmis sietämään kipua tehdäksesi sitä mitä sä haluat.

Jos ihminen tykkäisi käydä juoksemassa, mutta hän ei kivun takia pysty tai halua tehdä. Hyväksymisessä on kysymys siitä, että kuinka paljon sä olet valmis ottamaan kipua vastaan, jotta sä voit juosta. Tehdäksesi sitä, missä sä olet hyvä ja mistä sä pidät, mistä sä saat myönteisiä tunteita, mistä sä koet onnistumisia. Kroonisen kivun terapiassa oleellista ei suinkaan ole se, että me lisätään lihasvoimaa, liikkuvuutta ynnä muuta, vaan kysymys on siitä, että sä opit luottamaan omaan kehoosi. Kuuntelemaan omaa kehoa, mitä se kertoo ja mitä se haluaa. Luottamus omaan kehoon tavalla tai toisella pitää palauttaa, ja kun luottamus omaan kehoon paranee, niin yleensä myös luottamus omaan itseensä paranee. Ja kun luottamus omaan itseensä paranee, silloin kokee myönteisiä tunteita. Kielteiset uskomukset ja käsitykset kivusta vähenevät, jolloin kipukokemuksen kanssa on helpompi elää.

Kirsi:
Miten paljon kipua kokevat ihmiset kokevat myös yksinäisyyttä, onko se sellainen, että se syrjäyttää siitä, mistä saattaisi saada iloa, toisten ihmisten seurasta ja muusta?

Tapio:
Yksinäisyys ja eristäytyneisyys on hyvin tyypillisiä kroonista kipua poteville ihmisille. Se tyypillisesti johtuu siitä, että kroonista kipua poteva ihminen on joutunut jäämään pois töistä, jolloin tietynlaiset sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet, jolloin hän ei saa työstä niitä onnistumisen kokemuksiakaan. Mistä tuossa aikaisemmin oli juttua, on se, että koska kroonista kipua potevan ihmisen ajatusmaailma pyörii kivun ympärillä, kipu on elämän keskipiste, että hän ei osaa juuri muusta puhua kuin kivusta, ja hän jossain vaiheessa kokee, että hän ei enää haluakaan nähdä ketään muita, koska mä en osaa mistään muusta puhua kuin kivusta.

Maria:
Mites tämmöisen kipua potevan läheinen tai ihan ammattilainen voisi aloittaa puheen hyväksymisestä ja elämänmuutoksesta kipukroonikolle ilman, että syyllistää häntä tai loukkaa hänen tunteitaan?

Tapio:
Se on hyvin hienovaraista, sellaista heikolla jäällä kulkemista, ettei tosiaan vahingoita toista millään tavalla. Lähtökohta aina on se, että jos mitään ei muuta, niin mikään ei muutu. Elämä jatkuu tismalleen entisellään, jos mitään muutosta ei tapahdu. Tietysti ammattilainen voi miettiä sitä, että kun kroonista kipua poteva ihminen tulee vastaanotolle, niin mitä ne sanamuodot sitten onkaan. Ne pitää olla sellaisia, jotka sopii jokaiselle, mutta että asiat mistä kroonista kipua potevan ihmisen kanssa voi keskustella on esimerkiksi se, että sulle on tehty nämä ja nämä tutkimukset, sä olet ollut tämän ja tämän ammattilaisen hoidossa, sulle on tehty näin ja näin monta hoitoa ja näin erilaisia hoitoja. Mitä vaihtoehtoja meillä sun mielestä on vielä käytettävissä? Miten tästä eteenpäin?

Maria:
Tavallaan tuoda esille se fakta, että missä mennään.

Tapio:
Kyllä, hyväksyminen on todellisuuden tunnustamista, tosiasioiden laittamista pöydälle, että tässä on faktat, miten mennään eteenpäin. Jos tää kroonikko sanoo, että no pitää tutkia lisää. No, mitä enemmän me tutkitaan, sitä enemmän me sutkitaan tai löydetään sellaisia asioita, millä ei välttämättä ole mitään tekemistä vaivan kanssa. Oleellista aina tutkimuksissa on se, että miten me voidaan yhdistää nämä löydökset asiakkaan potemaan vaivaan. Se pitää olla aukoton se yhteys niiden välillä. Mutta toki on niitäkin ihmisiä, tällaisia doctor shoppailijoita, jotka hakevat sellaista ammattilaista, jolta he saavat oman mielensä mukaisen vastauksen. Me aikaisemmin puhuttiin tästä omaa uskomusta tukevista mielipiteistä. Jos jokin ammattilainen sanoo kroonista kipua poteville sellaista, mihin hän ei usko, niin ei hän ota sitä tietoa vastaan. Ei hän hyväksy sellaista. Hän ottaa vaan sellaisen tiedon vastaan, mikä tukee hänen omaa uskomusta.

Maria:
Osaatko sanoa Tapio, että miksi meillä on niin kova tarve aina löytää asioille jokin syy, esimerkiksi kivulle?

Tapio:
Se perustuu, mistä aikaisemmin juteltiin eli descarteslaiseen malliin, René Descartes pyrki löytämään tosiasioita luonnontieteen kautta eli syy-seuraussuhteen kautta. Syy-seuraussuhde, tällainen kausaliteettiteoria, niin se pätee erittäin hyvin ei-elävään todellisuuteen eli autoihin, tietokoneisiin ja kaikkiin muihin teknisiin härpäkkeisiin. Syy-seuraussuhde perustuu erittäin hyvin niihin, mutta ei ihmiseen, koska ihmisessä on huomattavan paljon muuttuvia, sekoittavia tekijöitä. Ihminen on muuta kuin biologinen kone, ja jos nyt jotenkin tätä ajatellaan, niin lääketiede perustuu luonnontieteeseen ja siinä pyritään löytämään jollekin vaivalle syy. Sen perusteella tehdään johtopäätöksiä, että mikä tämän oireen voi aiheuttaa. Monesti se toimii, sitä ei käy kieltäminen, mutta kivun suhteen me tiedetään, että syytä ei välttämättä löydy. Tai siellä voi olla monta tekijää, joista mikään yksittäinen tekijä ei auta kipuun, mutta ne kaikki yhdessä.

Maria:
Mitä tällainen elämänmuutos vaatii tai pitää sisällään, että jos pitkäkestoista kipua poteva haluaa muuttaa elämäänsä niin, että pystyisi elämään sovussa kivun kanssa?

Tapio:
Se liittyy siihen reflektioon, mistä aluksi juteltiin. Mutta käytännössä, mitä se tarkoittaa, niin ihmisen pitää jollakin tavalla särkyä, jollakin tavalla mennä palasiksi, mistä hän sitten pystyy kokoamaan itsensä uudelleen ja määritellä itsensä uudelleen: mikä on mun identiteetti tästä eteenpäin, kuka mä oon tästä eteenpäin.

Itsensä uudelleen määrittelemiseen liittyy myös normaalin elämän uudelleenmäärittely. Ne on rinnakkaisia prosesseja, jotka tukevat toisiaan. Vaikka kroonista kipua sairastava ihminen kokee pystymättömyyttä, rajoittuneisuutta, yksinäisyyttä, eristäytyneisyyttä ynnä muuta, hän ei ole ihmisenä kuitenkaan yhtään huonompi kuin ennen eikä huonompi kanssaihmisiään. Mutta ihmisen oma identiteetti muuttuu toisenlaiseksi, ja se pitää määritellä ja hyväksyä se. Hyväksyä myös se, että uusi elämä tästä eteenpäin on erilaista kuin ennen. Sekään ei ole yhtään huonompaa, mutta jostain syystä me ollaan vaan kiinni siinä menneessä, mikä on ollut ennen. Miksi ennen oli kaikki paremmin?

Tukeutuminen entiseen on toisaalta turhaa, koska siihen ei ole paluuta. Ei me voida päästä eiliseen päivään millään tavalla, vaikka eilinen olisi ollut kuinka ihana päivä. Se on tavalla tai toisella hyväksyttävä, mutta se on ihmisen luontainen ominaisuus, että se mikä on tuttua ja turvallista, me halutaan säilyttää se, vaikka se ei olisi miellyttävää ja haluttavaa. Kaikki mistä me emme tiedä mitään eli tulevaisuus, me suhtaudumme siihen epäillen ja vähän varauksella, että kannattaako tuohon ryhtyä. Mutta kuten tässä monta kertaa ollaan todettu, niin mikään ei muutu, jos mitään ei muuta. Ihminen ei pysty muuttamaan ketään muuta kuin omaa itseään ja se on lähdettävä omasta itsestä.

Kirsi:
Mitä ihminen saa tästä muutoksesta? Mitä hänelle voisi luvata, jos hän rohkeasti menee eteenpäin katsomaan tulevaisuutta?

Tapio:
Luvata ei tietystikään voi mitään. Mutta tutkimusten mukaan mitä hyväksyminen on tuonut, siinä kasvaa itseluottamus elämään, tyytyväisyyden määrä kasvaa, peruskielteisyys ja pessimismi heikkenee, rohkeus uusille asioille kasvaa ja kriittisyys tarjottuihin hoitoihin. Ei enää ala mihin hoitoihin tahansa, että on valikoinut ne, mitkä hänelle toimii, koska hyväksymiseen myös liittyy se, että käy vaan niissä hoidoissa, joista on hänelle oikeasti hyötyä. Hyväksyminen ei suinkaan tarkoita sitä, että lopettaa kaikki hoidot. Hän tekee vain niitä asioita, mistä hänelle on oikeasti hyötyä ja hän kokee niistä olevan hänelle apua. Sosiaalisuus yleensä kasvaa. Ihmisestä tulee sosiaalisempi. Hän osaa puhua muistakin asioista kuin pelkästään kivusta.

Maria:
Onko Tapio vielä lopuksi jotain mitä haluaisit sanoa päivittäin kivun kanssa eläville?

Tapio:
Elämänilon saavuttaminen. Siihen on neljä keskeistä tehtävää. Ensimmäinen oleellinen juttu, mistä tämä meidän keskustelu alkoi, on kokemuksen ymmärtäminen eli tehdä ero epämiellyttävän tuntemuksen ja kokemuksen välillä. Ne on kaksi eri asiaa. Tee se.

Toinen keskeinen tehtävä on luopua tavoittelemasta sellaista, mitä todennäköisesti ei tule koskaan saavuttamaan eli kivuton elämä. Kolmas tehtävä on lakata murehtimasta sitä, minkä on menettänyt. Yksi on voinut menettää työpaikan, toinen on voinut menettää puolison, toinen on voinut menettää jopa raajan. Se on mennyt, että mielellään suuntaa vaan tulevaisuuteen. Mennyt on mennyt. Tosiasioiden tunnustamista. Ja neljäs, ehkä se kaikkein oleellisin, että lopettaa parannuksen hakemisen. Helpottavia asioita voi hakea eli mistä oli jo puhetta, käydä sellaisessa hoidossa ja terapiassa, mistä oikeasti on apua, mutta parannuksen hakemista ei, koska nykykäsityksen mukaan kroonista kipua ei voi parantaa. Ihmeitähän voi sattua vielä, mutta parannuksen hakemisen lopettaminen on se kaikkein oleellisin juttu.

Näiden kautta ihminen voi elää hyvää ja onnellista elämää kroonisesta kivusta huolimatta. Hyvän elämän sisältönä ovat myönteiset tunteet, sitoutuminen arvoihin ja niiden tavoittelemiseen. Hyvät ihmissuhteet, elämän merkityksellisyyden kokeminen ja itselleen tärkeiden asioiden näkyväksi tekeminen. Sillä tarkoitetaan sitä, että toinen tykkää koota palapelejä, toinen virkata, toinen rakentaa veneitä ja kolmas jotakin muuta. Mutta näkyväksi tekeminen on oleellinen, että näkee, että mä pystyn vielä tähänkin. Toteuttaa omia haaveitaan ja unelmiaan, mutta se vaatii sitä muutosta. Mikään ei muutu, jos mitään ei muuta.

Maria:
Kiitos paljon, Tapio, näistä viisaista sanoista, ja että pääsit mukaan podcastiimme keskustelemaan tästä erittäin tärkeästä aiheesta.

Tapio:
Kiitos paljon!

Maria:
Kiitos kuulijoille, että olit mukana kuuntelemassa. Toivottavasti tämä jakso lisäsi sun ymmärrystä kroonisesta kivusta ja kipukokemukseen vaikuttavista tekijöistä. Lisäksi toivon, että tämä keskustelu avasi sitä, mitä tarkoitetaan kivun hyväksymisellä ja miten suhtautumista kipuun voi muokata, jotta voisi elää hyvää elämää nimenomaan kivusta huolimatta. Ja muistathan, että monipuolista tietoa selkä- ja niskakivusta sekä niiden itsehoidosta löydät selkäkanava.fi-verkkosivuiltamme. Ensi kertaan. Moikka!