Vahva selkä -podcast, jakso 18, tekstivastine

Jakso 18: Miehet ja liikunta – Miten miehet liikkuvat?

Kirsi: Moikka, ja tervetuloa kuuntelemaan Vahva selkä -podcastia aiheesta miesten liikkuminen. Minun nimeni on Kirsi Töyrylä-Aapio ja tässä vieressäni on meidän toinen hostimme Hanna Kääriäinen.

Hanna: Moikka.

Kirsi: Tänään vieraanamme on Jari Kanerva. Lämpimästi tervetuloa, Jari.

Jari: Kiitos.

Kirsi: Jari on tänään kutsuttu meidän vieraaksemme sen takia, että hän käyttää Selkäliiton Tosimiehen selkätreeniä. Nämä treeniohjeet on tehty Tosimiehen selkätreeni -hankkeessa, ja tämän hankkeen aikana innostettiin miehiä liikkumaan. Kerrotko, Jari, miten sinun tuli otettua nämä ohjeet käyttöön?

Jari: Eiköhän tämä ole aika lailla normaali toimistotyöntekijän ongelma. Aikansa näpyttelee tietokonetta, niin lapojen välistä menee ihan taatusti jumiin. Etsiskelin sopivia ohjeita, ja nämä näyttivät sillä tavalla hyvältä, että näissä tulee monipuolisesti yhdellä pläjäyksella hoidettua tämä homma. Eli siinä on liikehallintaosuus, liikkuvuus ja sitten lihashuolto ja lihasvoima. Toki en aina tee näitä tässä järjestyksessä, mutta kaikki asiat tulee kerralla hoidettua.

Kirsi: Kuinka usein teet näitä liikkeitä?

Jari: Jos pystyn, niin aina joka ilta, mutta kyllä se valuu melkein siihen, että joka toinen päivä.

Hanna: Sanoit, että kun työ muuttui toimistotyöksi, niin teetkö töissä taukojumppana?

Jari: Joo, minulla on töissä keppi. Siinä voi hyvin tuolissa tehdä pientä keppijumppaa tarvittaessa ja verrytellä.

Kirsi: Ovatko ohjeet auttaneet sinun oireisiisi? Sinulla on rintarangassa selän oireet enimmäkseen?

Jari: Joo, kyllä. Oleellistahan tässä on säännöllisyys, niin kuin kaikessa liikunnassa. Jos teet silloin tällöin, eihän se mitään auta. Saat paikat kipeäksi mieluumminkin. Kun teet säännöllisesti, niin huomaa, että etenkin liikkuvuus paranee. Mä olen yli 60-vuotias, niin se on ihan oleellista.

Kirsi: Mitä muuta teet näiden lisäksi, jotta selkä pysyy kunnossa?

Jari: Minulla työmatkakävelyharrastus on yksi lempparestani. Kotoani juna-asemalle on pari kilometriä ja vajaa kaksi kilometriä työpaikaltani Olympiastadionille, missä työpisteeni on, ja sitten iltapäivällä takaisin. Saan kokoon semmoisen kahdeksan kilometriä päivässä kävelyä, ilman vielä niin, että puhun liikunnasta, että se on vain sellainen välttämätön mukavuus, jonka saa päivälle. Sitten tässä on vielä se ulottuvuus, että kun kävelet sinne asemalle ja työpisteelle, niin voit funtsia päivän asiat järjestykseen. Kun menee töihin, niin voi aloittaa työnteon, ei tarvitse lähteä raapimaan kylkiä siinä, että mitäs tänään tekisi.

Hanna: Onko jotain muuta vielä näiden lisäksi?

Jari: Meillähän on bonuksena koira. Tässä on semmoinen hauska juttu, että meillä on siis cairnterrierin pentu, joka täyttää vuoden nyt. Edellinen malli siitä, Tilda-vainaa, eli 15-vuotiaaksi, oli maailman laiskin koira, ja nyt meillä on Veikka-koira, joka on taas maailman virkein koira. Siinä saa sellaisen puolen tunnin lenkin töiden jälkeen ihan helposti liikkeelle ja voi kävellä ihan reippaasti narun perässä.

Hanna: Seuraatko sinä jollain tavalla esimerkiksi askelia tai muuta fyysistä aktiivisuutta? Onko sinulla joku sovellus kännykässä tai älykello?

Jari: Minä olen biohakkeroinut itseäni monta vuotta. Minulla on älykello, joka mittaa askeleita, liikuntaa ja unta. Pidän sitä kädessäni. Siitä saa hyvin dataa. Jos vaikka vuoden käyttää sitä kelloa, niin suunnilleen kehosta tietää aina, mitä on saavuttanut ja millaiset yöunet on ja näin poispäin. Etenkin jos haluaa mittaroida itseään, niin ensimmäinen vuosi on hedelmällinen ja loput on sitten toistoa.

Hanna: Onko sinulla jotain tavoitteita vaikka päivä-, viikko- tai kuukausitasolla?

Jari: Koetan saada sen 15 000 askelta päivässä vähintään. Jos haluaa harrastaa urheilua, niin sen jälkeen voi lähteä lenkille tai muuten. Perustaso olisi aina 15 000 askeleen paikkeilla. Sitten jos ei huvitakaan lähteä lenkille, ei ole pakko lähteä.

Kirsi: Sanoit, että menet töihin Olympiastadionille, niin kerrotko vähän itsestäsi ja taustoistasi?

Jari: No, kuten minä sanon, niin olen tämmöinen kuusikymppinen mies, ollut Liikuntatieteellisessä Seurassa vähän runsaat 20 vuotta. Se on hauska piirre, että olin nuorempana 12 vuotta palomiehenä, ja ehkä se liikunnallinen tausta tulee sieltä, että työtä varten oli pakko treenata, että pysyi kunnossa ja pystyi suoriutumaan töistä. Nyt nämä toimistohommat ovat vähemmän rasittavia. Jo silloin 1995, kun minä lopetin palomieshommat ja menin urheilukirjaston johtajaksi, ihan siis normaali ammatinvaihto, niin päätin, että minä tämän työmatkakävelyn otan ohjelmistoon. Siitä asti, vuodesta 1995, minä olen kävellyt sen vajaat kahdeksan kilometriä päivässä aina työmatkoja. Toki korona sekoitti tätä hyvää pakkaa. Etätyöpäivänä piti aamuisin lähteä suorittamaan kävelylenkkiä ennen töitä.

Kirsi: Olet myös liikuntatieteen tohtori, eikö vaan?

Jari: Joo, minä itse asiassa en ole Jyväskylästä väitellyt, vaan Helsingin yliopistosta, ja minä olen kulttuurintutkija. Päätieteenalani on kansatiede, joka tutkii suomalaista urheilukulttuuria. Sitten olen tietysti ammattini ja kiinnostukseni kautta keskittynyt suomalaiseen urheilukulttuuriin ja sen tutkimuksen, etenkin talviurheiluun, talviliikuntaan. Se on meikäläisen leipälaji.

Kirsi: Olet myös valmentajana toiminut.

Jari: Joo. Nyt yli 40 vuotta olen ollut alppihiihtovalmentajana, viimeiset parikymmentä vuotta Hyvinkään Slalomseura Sukkulassa. Aika mukava seurata, kun siinä valmennusryhmässä, jossa olin toisena valmentajana, on nykyisiä maajoukkueen laskijoita. Heidän suorituksiaan on aika mukava tuolla Levilläkin katsella.

Kirsi: Puhutaan sitten enemmän miesten liikunnasta, koska se on myös sinulle varmaan tuttua aihetta. Me tiedetään, että Suomessa on aika hyvät olosuhteet liikkua. Tiedetään varmasti kaikki se, että liikunta lisää terveyttä. Miehille taitaa kertyä rasittavaa liikuntaa enemmän kuin naisille elämänkulun aikana, mutta sitten miehet taitavat makoilla enemmän kuin naiset. Onko näin?

Jari: Saattaa olla. Se yleinen kliseehän on, että miehet rojahtavat sohvalle, kun he tulevat töistä kotiin, ja ikään kuin sitten naiset hääräisivät enemmän keittiössä. Ehkä pitää paikkansa tai ei pidä paikkaansa, mutta ehkä meillä on juuri miesten kohdalla aina haasteena tämä, että minkälaista liikuntaa haluaisi harrastaa. Tässähän on se, että onko liikunnalla itseisarvo vai välineellinen arvo. Tällä tarkoitan sitä, että välineellinen arvo on vaikkapa työmatkaliikunnassa. Liikunta tulee siinä sivussa, olkoon se sitten metsässä kävelyä, marjojen tai sienien poimimista, halon hakkuuta tai tällaista. Vai onko se sitten liikunnallinen itseisarvo, jolloin se on suorittamista, että lähdet tekemään sitä liikuntaa ja se suoritus on keskiössä? Vaikkapa juoksulenkki, jonka haluat mitata ja katsot siitä sitten kilometrivauhdit ja sykkeet ja kaikki.

Kirsi: Miehet taitavat liikkua enemmän kuin naiset juuri näissä palloiluhalleissa, jäähalleissa ja ulkoliikuntapaikoissa, ja miehet ilmeisesti hiihtävät ja kalastavat ja metsästävät. Mutta onko jotain muita sellaisia juttuja, joita voisit luetella, mitä miehet helposti tekevät tai liikkuvat?

Jari: Se on varmasti tietyllä tavalla polarisoitunut tuo miestenkin liikunta sillä tavalla, että etenkin nuorena, varmasti alle 20-vuotiaana, palloilulajit ovat suuressa suosiossa, mutta sittenhän tuppaa käydä dropout. Dropout-ilmiöhän alkaa jo 11-vuotiaana ja jatkuu aika lailla sinne yläkouluun ja lukioon. Siinä kohtaa miehet ovat varmasti palloiluun ja joukkueurheiluun orientoituneita, mutta kun he lopettavat liikunnan, niin he ihan oikeasti lopettavat liikunnan. Se ei ole enää merkityksellistä.

Esimerkiksi Kati Kauravaaran väitöskirjassa tutkittiin toisen asteen opiskelijoiden liikuntamotivaatioita, ja heidän tarvehierarkiassaan tai tärkeysjärjestyksessään liikunta oli siellä vähän niin kuin ynnä muita. Siinä ikään kuin se liikunnan kipinä helposti katoaa, etenkin nuorilla miehillä. Sitten taas vastaavasti, kun aletaan huolestua ja on riittävästi ylipainoa, niin aletaan pohtia, että tarvitsisi tehdä jotain.

Hanna: Osaatko sanoa, että mikä siellä pojilla on se, että miksi pudottaudutaan pois harrastuksista tai harrastukset jäävät taustalle ja liikunta vähenee? Miksi näin käy?

Jari: Tämä olisi tuhannen taalan kysymys, jos osaisin vastata. Minulla on osaltaan semmoinen käsitys, että kun se sosiaalinen ympäristö muuttuu ja se porukka hajoaa, mikä on vetänyt niihin harjoituksiin yhteen. Osaltaan siihen vaikuttaa varmasti se, että meidän urheiluseurajärjestelmämme on suhteellisen kilpailullinen. Jos ajatellaan jalkapalloa tai jääkiekkoa, missä on jo juniorijoukkueilla try-outteja ja karsintaa joukkueista. He putoavat ikään kuin joukkueiden ulkopuolelle eivätkä löydä sitä uutta joukkuetta, jolloin se on melkeinpä lopettamispäätös. Meillä ei myöskään ole nykyisessä seurajärjestelmässä sellaista höntsää tai tämmöistä. Ennenhän pelattiin puulaakeja ja tämmöisiä. Nyt on jonkin verran tullut niitä, mutta kuvittelisin, että tarve olisi vielä isompaa sille, että voisit vähän omilla ehdoilla käydä pelailemassa, eikä se harjoittelu olisi niin määrätietoista, mitä se tällä hetkellä usein on.

Hanna: Eli aika nuorena joutuu tekemään vähän sitä päätöstä, että lähdenkö kilpailupuolelle vai jäänkö pois. Ettei ole tavallaan sitä välimuotoa siitä.

Jari: Joo, koska yllättävää kyllä, meidän kilpaurheilujärjestelmässämme on tämmöinen aikainen erikoistumisen eetos sillä tavalla, että äkkiä pitäisi jo 10–12-vuotiaana valita se päälaji, mitä harrastaa. Sitten ollaan hirveän mustasukkaisia siitä, että harrastathan vain sitä, ettet voi käydä minkään muun lajin harrastuksissa. Sitten kun ura alkaakin hiipua, ja huomaa, että ei ole riittävän lahjakas, ominaisuudet eivät toimi siinä lajissa – vaikka jos ajattelisi meikäläistä, niin koripallossa ei minulla olisi mitään tulevaisuutta, kun olen 165 senttiä pitkä – niin ei löydy paikkaa siitä järjestelmästä.

Hanna: Voi olla varmaan aika vaikeaa vaihtaa lajia toiseen, kun huomaa, että ei kiinnosta se kilpailu ja haluaisi ehkä vaihtaa lajia. Sitten voi olla jo aika nuorenakin niin sanotusti myöhäistä se lajinvaihto.

Jari: Toki tänä päivänä on… Teimme Liikuntatieteellisessä Seurassa Suomen Golfliitolle tällaisen analyysin. Kyselyn perusteella se, että golfissa uusi kuluttaja- tai pelaajaryhmä on nuoret miehet, jotka mailapeleistä siirtyvät aika kivuttomasti esimerkiksi golfin pariin. Sittenhän padel-buumi on nyt tullut, niin samalla tavalla kuin nuoret miehet, jotka ovat mailapelejä harrastaneet, aika kivuttomasti siirtyvät sitä pelaamaan, koska se on hyvin markkinoitu ja muodikasta tällä hetkellä. Kyllähän nuoret miehet seuraavat näitä trendejä ja haluavat tehdä sitä, mikä on tällä hetkellä aallonharjalla. Se on ihan selvää.

Kirsi: Onko kuitenkin niin, että meidän kouluissamme opitaan tarpeeksi niitä liikuntataitoja? Kyse ei ole siitä, että sitten nämä nuoret miehet tippuvat pois? Totta kai siinä on lajispesifejä asioita, mutta kuitenkin yleiset liikuntataidot ovat ihan hyvät?

Jari [00:13:13]: Kyllä minä kuvittelisin, että vaikka meillä paljon käydään keskustelua liikunnan opetuksesta ja sitä osittain jopa parjataan, niin minä olen siitä eri mieltä. Se on aika lailla lasten ja nuorten omasta asenteesta ja motivaatiosta kiinni, haluavatko he oppia. Samalla lailla se koskee koko koululaitosta, että mikä on se sisäinen motivaatio ja kaikenlainen elämänhallinta.

Kirsi: Nuorillahan on se hetkessä eläminen, ja he haluavat kiireettömyyttä ja sitä mahdollisimman vähälläkin pääsemistä. Siihen voi olla monta syytä, miksi liikunta jää juuri pois.

Jari: Yksihän on tällainen. Olen pohtinut tällaista hyvä elämä, helppo elämä -paria sillä tavalla, että… Tämä on minun lempilauseeni, että miljoonat insinöörit koko ajan miettivät, ettei meidän tarvitsisi liikkua, että me pääsisimme vain helpommalla, ja koko ajan meille on tarjolla helpompia valintoja. Voit valita, että tilaatko ruokaa valmiina annoksena kotiin vai menetkö kauppaan ja teetkö sen ruoan. Kaikkihan lähti kaukosäätimestä. Eli kun Amerikan Yhdysvalloissa keksittiin, että telkkarin luo ei enää tarvitse kävellä, että voidaan painaa ensin johdollista ja sitten johdotonta kaukosäädintä, niin siitä tietyllä tavalla lähti tämä kehitys siitä, että ihmisen ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Nyt meidän kulttuurimme tietyllä tavalla tarjoaa koko ajan sitä helppoa vaihtoehtoa. Meille on iskostettu mieleen, että mitä helpommalla pääset, sen parempi elämä, mutta ehkä se ei olekaan niin, vaan että pienellä ponnistelulla voisi saada paremman elämän aikaan.

Kirsi: Niin, esimerkiksi työmatkaliikunta on kaiketi miehillä vähäisempää kuin naisilla. Miehet menevät autolla ja koittavat päästä helpommin, kun naiset joutuvat menemään polkupyörällä ja kävellen ja muuta.

Jari: Se on osaltaan varmaan totta. Siis onhan tämä autoilijan määritelmä, että jos kuljettava matka on pidempi kuin auto, se tehdään aina autolla. Tämä täytyy aina muistaa miesten kohdalla. Meillä on jotenkin hevosmiesten ajoista ajateltu näin, että se on jollain tavalla miehinen asia ajaa sillä autolla. Ehkä tähän kuuluu vielä sellainen eetos, kun mies istuu yksin siinä autossa, se on oma tila, oma aika. Kukaan ei ohjaa häntä siinä. Sitten voi kiukutella muulle liikenteelle ja vähän purkaa tunteitaan.

Kirsi: Niin juuri. Onko sellainen väite totta, että miehet ovat kilpailuhenkisempiä, tai sitten he liikkuvat pilke silmäkulmassa?

Jari: Minä olen tasan eri mieltä. Vaimoni on syntynyt numerolappu rinnassa, minä en, ihan vain perheensisäisenä esimerkkinä. Jos itseänsä ajattelee, jos minä pelaan jotain joukkuepeliä, niin sillä ei hirveästi ole väliä, mikä lopputulos on. Aina olen satasella mukana, mutta jollain tavalla se, että voitan jonkun toisen, ei ole merkityksellistä. Minulle on merkityksellisempää se – nuorempana juoksin maratoneja – että minä selviän maratonista sillä tavalla kuin olen ajatellut, että voisin selvitä. Samaten viime vuosina olen harrastellut maantiepyöräilyä, niin jos pystyn ajamaan satasen lenkin, se on se minun tavoitteeni. Ei minun tarvitse mennä kilpailuun mittaamaan sitä.

Kirsi: Mitä mieltä olet siitä, että jos miehet aloittavat jonkun lajin tai ovat jossain ryhmässä tai joukkueessa mukana, niin ovatko miehet sitoutuneita siihen? Sitoutuneempia kuin naiset? Minulla on itsellä sellainen kokemus, että minä olen vetänyt ihan miesten selkäyhdistyksen jumpparyhmää. Minulle oli ainakin outoa se, että miehet jopa ilmoittivat, jos eivät päässeet, toisin kuin naiset, että sitä ei vaan tulla siihen ryhmään. Jotenkin tuntuu, että oliko se ryhmä sitten poikkeus. Sitä en tiedä.

Jari: Voisi ehkä pohtia sitä, että kasvatetaanko meitä miehiä tällaiseen velvollisuuden tunteeseen. Ainakin jos ajattelee Järvenpäässä sitä lähikuntosalia, missä olen käynyt, jossa on venyttelyjä näissä ryhmissä myöskin, niin naiset tuntevat olevansa enemmän asiakkaita. He ostavat palveluja, miehet menevät tietyllä tavalla eri ryhmäliikuntaan. Toki se, mikä on minun havaintoni, on taas, että miehet eivät tutustu toisiinsa. Me voidaan ehkä nyökätä toisillemme, mutta en kyllä tiedä yhdenkään ihmisen nimeä, ellen ole aikaisemmin tuntenut häntä. Naiset sen sijaan hirveän näpsäkästi esittelevät itseänsä, ottavat sen sosiaalisen paikkansa siinä ryhmässä. En tiedä miten, mutta kuitenkin se on hirveän erilaista. Jos ajatellaan näitä eri ketjujen ryhmäliikuntoja, niin ovathan ne nyt pääasiallisesti suunnattu naisille. Missä minä itse olen käynyt, niin olen ollut spinningissä ja sitten näissä venyttelyissä, mutta minua ikinä ei saisi niihin rytmiliikuntoihin, koska en tiedä, mihin suuntaan pitää kääntyä ja millä alkaa askel ja miksi pitää aina laskea kahdeksaan.

Kirsi: Minulla on taas siitä omasta miesryhmästäni sellainen… että se oli kyllä tosi vapaata keskusteluakin tunnin aikana. Sitten, koska se oli ihan pelkästään miehille, oli vaikea jopa saada ne sieltä pukuhuoneesta salin puolelle, kun niillä oli niin hyvät jutut siellä pukuhuoneessa.

Jari: Mutta se on taas pukuhuonekulttuuri. Kun se on aivan eri asia, että ollaan pukuhuoneessa sen joukkueen kesken tai sen ryhmän kesken, ja sitten kun mennään sinne suorituspaikalle, niin se peli muuttuu ihan täysin.

Hanna: Aivan. Sinä kun sanoit, että ne on enemmän naisille ehkä suunnattu kaupallisella puolella nuo ryhmäliikunnat. Voiko sanoa, että minkälainen liikuntamuoto sitten voisi houkutella miehiä jumppiin? Onko ne nyt sitten jumppia vai mitä ne sitten on?

Jari: Niin. Liikunta lähtee aina sisäisestä motivaatiosta. Kuvittelen, että miehille on hirveän vaikea myydä sellaista, mikä ei puhuttele niitä. Toisaalta, jos liiketaloudellisesti toimiva yritys miettii, mistä saa mahdollisimman paljon asiakkaita, niin se on paljon helpompi ikään kuin aerobicin perinteenä ja tämmöisenä jatkaa naisille suunniteltuja ryhmiä. Enemmän miehiä ainakin minun mielestäni pyörii siellä vapaitten painojen ja näiden parissa. Sitten oma rotunsahan ovat tietysti nämä kilpakuntoilijat, jotka harrastavat vaikkapa jotain kestävyyslajia ja tekevät tukiharjoittelua, mutta se on enemmän jo harjoittelua. Kuvittelisin, että siellä on enemmän kysyntää ja tarjontaa miesten kohdalla kuin ihan perusryhmäliikunnassa.

Moni mies, tai osa heistä eli varmaan se kymmenen prosenttia miehistä, ehkä haluaa olla kilpailussa mukana. Tämä on ihan heitto, tämä prosentti, mikään tutkimus ei sitä osoita, mutta minulla on siis tämmöinen näppituntuma. Ennenhän oli hölkät, nyt on ehkä hiihto ja tällaiset massatapahtumat, joihin harjoitellaan. Tässä on ehkä yksi sellainen miehinen kulttuuri, että sitä harjoittelua tehdään yllättävän paljon yksin. On juoksukerhoja ehkä ja tällaisia juoksuryhmiä, mutta ne on loppujen lopuksi vähemmistössä. Jos tekisi kyselyn vaikkapa Helsinki City Maratonille tai joku Pirkan pyöräily tai joku tällainen, pääosa varmasti harjoittelee yksin.

Kirsi: Mutta jos ajatellaan liikuntaympäristöä, palloiluhalleja tai -kenttiä, niin ovatko ne sellaisia, että sellainen, joka ei ole liikkunut kauheasti, niin se sitten uskaltautuu sinne? Onko ne vain niille, jotka osaa ihan oikeasti potkia palloa?

Jari: Näin ehkä kuvitellaan. Meillä urheilussa ja liikunnassa on tällainen hiljainen koodisto. Se on vuosisatainen perinne siinä, että sinulla on oikeat varusteet ja olet pukeutunut oikein ja osaat käyttäytyä oikein tai tiedät, miten siellä käyttäydytään. Sen ei tarvitse olla kuin uimahalli, että tiedät, että tuonne pukkariin, siellä tehdään niitä asioita, että täytyy käydä pesulla, sitten täytyy valita oikea rata ja ehkä osata uidakin. Sekin tuo positiivisen tunteen harjoitteluun.

Sitten kun tulet joukkuepalloiluun, niin sinun täytyy kaiken tämän lisäksi tietyllä tavalla lunastaa se paikka joukkueessa, että löydät oikean roolin siinä. Jos verrataan ryhmäliikuntaan, niin sinä menet sinne tunnille, valitset sen paikan, seuraat ohjeita. Sinulla ei synny samanlaista roolia suhteessa muihin liikkujiin kuin esimerkiksi pallopeleissä. Sinun täytyy tietyllä tavalla hallita sitä välinettä. Sitten jos mennään haastavimpiin lajeihin, vaikkapa nyt jääurheilu tässä kohtaa esimerkkinä, että sinun pitää pysyä luistimilla ja ymmärtää se pelin logiikka, olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin sen takia aika harvoin pääsee sisään vasta-alkajat näihin joukkueurheiluihin.

Hanna: Miten sitten, kun ikää tulee lisää, niin tuleeko siitä vielä vaikeampaa? Siitä joukkueeseenkin pääsystä?

Jari: Ei, kun minä luulen, että siitä tulee ehkä mieluumminkin siis helpompaa, koska se muuttuu. Se ei ole enää niin kilpailuhenkistä, se on enemmän tällainen sosiaalinen tapahtuma. Silloin hyväksytään se, että vieruskaveri ei osaa niin hyvin. Siitä tulee varmasti armollisempaa. Hyvä esimerkki on tässä, että nyt on Suomessa lanseerattu esimerkiksi kävelyfudis yli 60-vuotiaille, missä ei enää tarvitse juosta, vaan pallon liikuttelu tapahtuu kävellen, jolloin jokaisella on enemmän aikaa kosketukseen ja pallonhallintaan. Nämä ovat mielestäni hyviä uudistuksia kyllä.

Hanna: Ja siinä vähän tasoitetaan ehkä myös sitä, voiko sanoa, liikuntataitoja, ja jos on vaikka jotain kipuja esimerkiksi, että sitten kaikki on vähän enemmän tasapainossa.

Jari: Niin, samalla viivalla on. Ja se näistä joukkuelajeista, niin ainahan pelissä tavoitellaan voittoa. Se on selvä juttu, mutta se ei ole enää niin keskiössä sitten myöhemmällä iällä varmasti.

Kirsi: Mitä me voisimme tehdä Suomessa tai auttaa niitä miehiä, jotka tietävät, että he liikkuvat liian vähän? He haluaisivat kuitenkin liikkua enemmän. Mitä me voitaisiin tehdä itse kukin?

Jari: Emme me kyllä tiedä, haluavatko he liikkua. Tämä on se meidän ongelmamme. Nyt on näitä tutkimuksia tehty siinä, että ollaan tulossa siihen, että sisäinen motivaatio on kaikkein merkityksellisin tässä asiassa. Vaikka se pururata alkaisi kahden metrin päästä, niin jos ei pääse ylös siitä tuolista tai sohvalta, niin se on aivan sama, mikä liikuntapaikka siinä on.

Tässä nyt sitten valtiovalta käy keskustelua varmastikin siitä, että keppiä vai porkkanaa. Muistatte varmasti läskiverot ja sokeriverot. Varmaan parikymmentä vuotta sitten alettiin keskustella etenkin oikeistopuolueissa siitä, että pitäisikö ihmisen olla enemmän vastuussa itsestään sillä tavalla, että jos ei huolehdi itsestään, niin ei yhteiskuntakaan maksa. Tämähän on sitä piiskakeskustelua.

Uskoisin kuitenkin, että positiivisella otteella saataisiin enemmän aikaiseksi. Ehkä tässä, jos ajatellaan näitä liikuntasegmenttejä, niin yksi kolmannes ihmisistä suunnilleen liikkuu riittävästi, yksi kolmannes on siinä välillä ja yksi kolmannes on sellainen, joka liikkuu terveyteensä nähden liian vähän. Heillä on sitten myöskin, että voi olla sairauksia, syrjäytymistä ja tällaisia, niin tässä ehkä olisi semmoinen syrjäytymisen torjuminen, yhteisöllisyys vielä liikuntaakin isompia asioita, jossa liikunta voisi olla hyvin apuna.

Hanna: Niin, keino?

Jari: Niin, eli silloin ymmärrettäisiin, että liikunnan välineellinen arvo on merkityksellisempi kuin tuolla kentällä hookaaminen.

Hanna: Kyllä, ja sitten itselle tulee ehkä mieleen, kun meidänkin sivuillamme on harjoitusohjeita, ja niitä on hyvin monella toimijalla, ja niitä saa kun avaa internetselaimen, mutta ehkä myös tietoa juuri sisäisestä motivaatiosta ja semmoisesta ohjauksesta nyt sen pariin, että miksi kannattaisi liikkua, mitä hyvää se yksilölle tekee.

Jari: Niin, ja kyllä tässä vielä tulee sairauksien ennaltaehkäiseminen, kun tätä sote-keskustelua käydään. Kansallisesti suurin säästöhän tulisi varmasti siitä, että ne, joilla on vaikkapa lievää ylipainoa, sukurasitusta sepelvaltimo- ja sydäntaudeista suvussa, tai perimässä on esimerkiksi selkäsärkyä hirveän monella, niin näihinhän se liikunta auttaisi.

Nyky-yhteiskunnassa keskustellaan aina rahan kautta kaikesta. Näissä olisi kuitenkin varmasti saavutettavissa ennaltaehkäisemällä ja aikaisella liikunnan aloittamisella kaikkein suurimmat säästöt. Ihan selkeästi. Se on ihan kiistaton asia. Ongelma on se vaan, että millä sitä mitataan. Meidän yhteiskunnassamme aina vaaditaan mittareita. Kaikki tietävät tämän TEAviisarin, millä mitataan suomalaisten hyvinvointia. Jos se värähtää positiivisen suuntaan, niin emme kuitenkaan loppujen lopuksi tiedä, mistä se johtuu, mikä yksittäinen teko vaikuttaa siihen.

Kirsi: Varmaan pitäisi miettiä, kuten sanoitkin, että liikunta on väline siihen, että mennään katsomaan elämyksiä. Mennään katsomaan kulttuuria, luonnossa jotain juttua ja muuta. Samoin ehkä juuri se, että perheet liikkuisivat yhdessä, olisi jotain muutakin kuin se liikunta siinä.

Jari: Nimenomaan.

Kirsi: …puolisot keskenään ja muuta, että olisi jotain muuta, että sieltä saa muitakin kuin liikunnan kokemuksia.

Jari: Niin meillä oli pelkkää suorittamista, juuri näin.

Kirsi: Niin, että se olisi varmaan se. Sitten yksi mikä tuli mieleen tuossa, että nyt puhutaan liikunnasta, mutta esimerkiksi selän terveyteen vaikuttaa myöskin se, että osaa rentoutua. Kuitenkin vähän negatiivisesti puhutaan tästä miesten sohvalla olemisesta ja löhöilystä, niin pitäisikö meidän kuitenkin lähteä, että sekin on ok, mutta sen lisäksi jotain muuta?

Jari: Eikö elämä ole kuitenkin sellaista tasapainoilua, että ajattelen näin, että olet ansainnut sen löhöämisen ja levon, jos olet hoitanut sen toisen puoliskon, että olet riittävästi liikkunut. Sillä tavalla elämä on tasapainossa. Keho toimii fysiologisesti paljon paremmin, kun se saa tietyn liikunta-annoksensa ja oikeantyyppistä ruokaa. Tässä on yksi ulottuvuus, että tehdään helppoa elämää. On helpompi hakea pizza kuin miettiä, että söisi salaattia. Se on selvä juttu.

Sitten vielä tulee unen osuus. Tutkimusten mukaan suomalaiset nukkuvat hirveän vähän, tai liian vähän siihen nähden, että kuvitellaan, että meidän täytyy saada vielä aikaiseksi jotain illalla, ja sitten se loppujen lopuksi on se, että me katsotaan vielä yksi jakso sitä yhtä sarjaa. Niin jos me menisimme aikaisemmin nukkumaan ja nukkuisimme levollisesti sen yöunen, me jaksaisimme tehdä paljon enemmän.

Hanna: Tuohan voi olla yksi askel, jos haluaa vähän elintapoja tarkastella ja varsinkin sitä unta, että yksi jakso aikaisemmin se stop-nappula pohjaan.

Jari: Kun jotain sarjoja katsotaan, niitä katsotaan putkeen. Seuraavan jakson alkuun 12 sekuntia. Et ehdi raapia kylkiä siinä, kun se alkaa jo taas, ja taas minä jämitän siinä.

Kirsi: Niin, totta. Mitä sinä luulet,tekevätkö miehet rentoutuakseen mitään mielikuvaharjoituksia tai mindfulnessia? Oletko kuullut?

Jari: Nyt oli aika paha kysymys.

Kirsi: Sinulla itselläsi ei ainakaan ole kokemusta?

Jari: Ei ole kokemusta. Sellaistahan minä teen, että mietin nukkumaan mennessä mukavia asioita. Vaikka jos olen golfia menossa pelaamaan, niin miten optimaalisesti pelaisin sitä. Harrastan myös käsillä tekemistä eli puukkoja ja sellaista, niin mitä minä seuraavaksi teen. Sehän on asioihin kiinnittämistä, sellaisiin positiivisiin asioihin nukkumaan mennessä. Jos se nyt on sitä mielikuvaharjoittelua, niin olkoon nyt sitä, mutta ei ehkä mielikuvaharjoittelua siinä mielessä, mitä vaikka mäkihyppääjät tekevät.

Kirsi: Mutta tosiaan meidän Selkäkanavalla on, jos joku on kiinnostunut, näitä mindfulnessia, mielikuvaharjoitteita.

Jari: Valmennuksesta tiedän, että otetaan vaikka voimistelu, tyttäreni harrastelivat trampoliinivoimistelua, niin aina semmoinen kultainen sääntö, että sinun täytyy ensin mielessä ymmärtää, miten teet sen liikkeen. Sen jälkeen pystyt tekemään sen harjoituksissa, sitten pystyt tekemään sen kilpailujen lämmittelyssä, ja vasta sen jälkeen pystyt tekemään kilpailusuorituksen. Eli tässähän tämä ketju, että jos mielesi ei ole valmis tekemään sitä asiaa, niin ei se kyllä näin teknisessä tai fyysisessä mielessäkään välttämättä onnistu.

Kirsi: Sitten tuli mieleen, sanoit että olet yli 60, et vielä pääse eläkkeelle, mutta esimerkiksi eläkkeellä olevilla on lisää aikaa. On enemmän aikaa käytettävissä, niin liikkuvatko he enemmän Suomessa?

Jari: Eiköhän eläkeläisten suhteen ole sama 33 prosentin sääntö. Seniori-ikäisillä on tietysti enemmän sairauksia. Siellä on jo tietyllä tavalla se aikaisempi elämä tuloutettu, onko tukielinsairauksia ja sellaisia kroonisia sairauksia, joita ei ole aikanaan hoidettu asianmukaisesti, diabetesta tai tämmöistä. Nehän selkeästi rajoittavat sitä liikuntaa.

Toinenhan on se, että mitä nyt on tuttavapiirissä eläkeläisiä, niin aika oleellista on uuden elämänjärjestyksen ymmärtäminen ja elämänsä rakentaminen uudella tavalla. Jos vain odottaa, että koska se inspiraatio tulee, niin on todennäköistä, että se ei välttämättä tule.

Kirsi: Siinä pitäisi olla aika aktiivinen heti alussa, että tulisi arjen rutiinit.

Jari: Nimenomaan.

Kirsi: Pysyy liikkeessä, koska ainahan se on vaikeampaa lähteä. Toinen voi olla sellainen, kun ihmiset eroavat. Siinäkin voi olla, että aikaa tulee enemmän, ja siinäkin ehkä kaipaa toisia. Sitä yhteisöllisyyttä, mistä puhuttiin ja muuta. Sekin voisi olla sellaisille, jotka järjestää liikuntaa, hyvä paikka auttaa.

Jari: Minun on tähän vaikea sanoa. Olen vasta nyt 40 vuotta ollut saman henkilön kanssa naimisissa, mutta voisin kuvitella näin, että liikunnallinen tukiryhmä voisi hyvin toimia, tällainen vertaistuki. Jos siihen liittyy liikunta, niin se on aina plussa.

Kirsi: Niin, ja minun mielestäni kuntosali on esimerkiksi sellainen ympäristö, jossa se kokeneempi voisi auttaa toista ja muuta. Tällaista varmaan tarvitaan paljon, että pyydetään sitä kaveria mukaan.

Jari: Niin, sehän on ihan oleellinen juttu. Hyvä ja hauska kampanjahan Sydänliitolla on tämä, että vie ystävä ulos. Tässähän olisi se, että ei tarvitsisi olla edes hirveän iäkäs ihminen. Olisi nuorempia ihmisiä tai vanhempia ihmisiä, jotka kävisivät hakemassa ulos. Monihan lähtisi.

Hanna: Miten sinä näet, jos tulee uutena vaikka sinne kuntosalille, kun äsken tuossa puhuttiin, niin ovatko ihmiset siellä auttavaisia ja vastaanottavaisia uudelle tulijalle? Miten sinä näet tämän asian? Saako siellä apua?

Jari: Saa siellä apua. Se on varmasti kaikkein haastavinta juuri tulla ihan ulkopuolisena, että et tunne ketään. Mutta jos sinulla on edes puolituttuja, joita voi moikata, niin se jo auttaa siinä. Ainakin Järvenpäässä sillä kuntosalilla, jossa kävin, niin siellä oli tällaisia pienryhmiä, joihin uusia asiakkaita otettiin sisälle. Se sali tarjosi sellaisen pienen ohjelman, ja samalla tutustui muihin uusiin asiakkaisiin, joista tuli jo jonkinnäköinen ryhmä. Ainakin jonkun ihmisen tunnet siellä. Asiakaskokemus jää hirveän ohueksi, jos menet sinne, suoritat sen ja tulet pois, etkä ole puhunut kenenkään kanssa.

Hanna: Kyllä, kyllä. Ja sitten sinulla on 20 uutta laitetta, mitä et ehkä muista, miten niitä säädetään.

Jari: Nimenomaan.

Kirsi: Pahimmassa tapauksessa voit istua väärinpäin siellä.

Hanna: Niin kuin ehkä itsellä on joskus käynyt. Kokemusta on.

Jari: Toki nykypäivänä tämä kuulokekulttuuri aiheuttaa sen, että kommunikointi vähenee. Noin puolet on omassa kuplassaan koko ajan ja niihin ei mitään kontaktia saa. Sellainen vuorovaikutushan on meidän yhteiskunnassamme näiden härpättimien kautta vähän muuttunut.

Kirsi: Niinpä. Me kaikki voisimme varmasti tehdä sen, että huomioitaisiin vähän muitakin ihmisiä. Tietysti se on välillä työpäivän jälkeen mukava olla ihan omissa maailmoissaan ja kuunnella musiikkia tai jotain podcastia esimerkiksi, tällaisia Vahva selkä -podcasteja.

Jari: Sehän on hauska, kun tuolla purtsallakin käy juoksemassa tai kävelemässä, niin ihmiset kävelevät ja höpöttävät itsekseen. Tokihan ne soittaa puhelimella johonkin tai jonkun muun kanssa puhuu siinä, mutta se on hauska piirre, että ihmiset eivät huomaa ketään, ketään ei tervehditä. Mennään vaan siinä omalla raiteella ikään kuin siinä. Tällainen havainto minulla on lähipurtsastakin. Enemmän ja enemmän ollaan siinä omassa kuplassa, eikä enää tervehditä. Kaikki ovat tuntemattomia.

Hanna: Liittyykö tämä siihen, että kun puhutaan, että on menty sellaiseen yksilökeskeisyyteen tai yksilölähtöiseen toimintaan, että halutaankin olla siinä omassa kuplassa, vaikkapa juuri siellä liikuntasuorituksessakin, että halutaan vaan keskittyä itseemme?

Jari: On. Minä, minä, minä.

Kirsi: Mitä me voisimme tehdä, että ei olisi niin?

Jari: Aloitetaan sillä tavalla, että vaikka tervehditään toisiamme. Se on nyt ensimmäinen. Aamukävelyllä, kun olen siinä läheisellä purtsalla, niin sanon huomenta kaikille. Viidennen kerran jälkeen ne alkavat vastaamaan. Samat ihmiset tulevat samaan aikaan vastaan. Ne eivät enää kehtaa olla hiljaa, kun heille sanotaan. Meillä on jotenkin sellainen iskostuma, että kerrostalossa ei juuri tervehditä toisiaan, hyvä kun naapurit tuntee. Omakotitalon alueella, kun tarvitaan aina toisten jelppiä, niin se kulttuuri on ehkä avoimempaa.

Vaikuttaisiko sellainen kilpailuhenkisyys tässä koko yhteiskunnassa osaltaan siihen, että halutaan tehdä sitä omaa juttua, ja eihän vaan kukaan puutu minun asioihini? Meiltähän on kadonnut myös tämmöinen ”koko kylä kasvattaa lapset”. Kenenkään lasten asioihin ei saa puuttua. Se on aina loukkaus. Tällainen kokonaisvaltainen muutos ehkä meidän koko kulttuurissamme on ollut. Sitten tämmöinen amerikkalaistyyppinen minäkeskeisyys vielä korostaa tätä.

Kirsi: Kiitos paljon, Jari, että pääsit mukaan podcastimme keskustelemaan miesten liikunnasta, tärkeästä aiheesta. Kiitos myös sinulle, että kuuntelit tämän jakson. Jos olet kiinnostunut aloittamaan liikuntaryhmissä, niin esimerkiksi selkäyhdistyksillä on omia ryhmiä, joita ohjaavat fysioterapeutit. Ne ovat turvallisia ja tehokkaita niin selkäkipuiselle kuin kipua ehkäiseville ja kaikille muillekin. Muistathan vielä, että monipuolista tietoa selkä- ja niskakivusta ja niiden itsehoidosta löydät selkakanava.fi-verkkosivulta. Sieltä löydät meidän yhteystietomme. Laita meille palautetta tulemaan ja myös ideoita seuraaviin jaksoihin. Ensi kertaan, moikka!

Jari: Moi!

Hanna: Moikka!