Vahva selkä -podcast, jakso 14, tekstivastine

Sairastumisen kriisi

Hanna:
Moikka ja tervetuloa kuuntelemaan Selkäkanavan Vahva selkä -podcastia sairastumisen kriisistä. Mun nimi on Hanna Kääriäinen ja tässä mun vieressä on meidän toinen housti Kirsi Töyrylä-Aapio.

Kirsi:
Moikka!

Hanna:
Tänään meidän vieraana on työterveys- ja kipupsykologi Esko Silén. Lämpimästi tervetuloa, Esko.

Esko:
Oi, kiitos paljon! Tosi paljon kiitos kutsusta.

Hanna:
Kerrotko ensin hieman itsestäsi ja taustoistasi.

Esko:
Taustoista, juu. 2010 valmistuin psykologiksi ja ennen valmistumista meillä psykologiopintoihin kuului semmoinen harjoittelujakso jossain ja olin silloin tosi kiinnostunut, niin kuin olen vieläkin, työ- ja toimintakyvystä. Googlasin, että missäs näitä tähän liittyviä psykologihommia vois tehdä ja en tiedä, miten ne Googlen optimoinnit oli silloin, koska mä päädyin sitten tkipulääkäriasema Ortoniin kuntoutus- ja kipupsykologiksi tekemään opintoihin kuuluvan harjoittelun. Sieltä tavallaan lähti sitten semmoinen kipupsykologin ammattiura ja identiteettikin. Nyt siihen on tullut sitten työterveyttäkin rinnalle ja aloitin tossa myöskin psykoterapeuttiopiskelut. Mutta joo, kivun kanssa on kuljettu koko työuran ajan.

Hanna:
Joo, pitkä kokemus takana. Tänään jutellaan selkäkivusta ja sairastumisen kriisistä. Selkäkipuhan on yksilöllistä. Siinä missä osalla selkäkipua on lyhyen aikaa, niin toisilla se kipu voi muuttua pitkäkestoiseksi. Siellä selkäkivun takana vois olla myös joku diagnosoitu selkäsairaus. Tämmöinen kipu tai sairaushan voi tuoda siihen arkeen paljonkin vaikuttavia muutoksia tai haasteita, ja se voi olla monelle myös kriisin paikka. Mistä siinä kriisissä on oikein kyse?

Esko:
Kyllä. Joo, hyvin kuvasit. Monen laatua voi olla ja kriisi oikeastaan kuvaa tai tarkoittaa semmoista tilannetta, missä on vähän isompi höykytys siihen elämään sattunut. Vois käyttää semmoista, että jollain tavalla siihen asti sillä yksilöllä on ollut maailmankuva ja siihen tulee isompi särö. Se, miten me ollaan toimittu, niin se ei yhtäkkiä enää toimikaan siinä uudessa tilanteessa ja äkillinen yllättäen tuleva selkäinsidenssihän voi just tällä tavalla elämän lamauttaa. Se voi olla myös psyykkinen aika iso kriisi.

Hanna:
Mitä nää on nää tämmöset kriisin vaiheet? Voiko niitä nimetä?

Esko:
Niitä voi nimetä ja niitä on nimetty neljään eri vaiheeseen, jotka sillä tavalla vähän limittyy reaalimaailmassa. Ensin on puhuttu semmoisesta shokkivaiheesta, missä itse se tilanne on tapahtunut ja henkilö ei oikein vielä käsitä tapahtunutta. Shokki-sana sitä jo hyvin kuvaa. Saatetaan olla lamaantunut tai pikkasen mekaanisesti, vähän kuin zombimaisesti toimia ja olla hyvinkin ehkä kiihtynyt taikka sitten hyvin lamaantunut. Siinä ensimmäisten tuntien, ehkä päivien aikana voi olla hyvin erilaisia ihmisen reaktiot.

Sitten parin päivän sisällä ikään kuin pöly lähtee laskeutumaan, tullaan reaktio-vaiheeseen. Ruvetaan pikkasen muodostaa varhaista käsitystä, että mitäs tässä nyt oikein tapahtu. Saattaa tulla semmosia flashbackeja, muistikuvia siitä tapahtumasta. Jos nyt pysytään tässä selkäaiheessa, se voi just olla joku kiertoliike kun meni jotain nostamaan, niin se saattaa tulla semmosena ahdistavina, pelottavina flashbackeina mieleen. Univaikeuksia esiintyy, keskittymisvaikeuksia, ehkä myös jo varhaisia syyllisyyden tunteita, että “miks mä menin niin nostamaan”. Tällä tavalla reaktiovaihessa me reagoidaan vahvasti sekä fyysisesti ja psykologisesti. Niin, käydäänkö me kaikki tässä läpi?”

Hanna:
Joo, käydään vaan.

Esko:
Siinä sitten reaktiovaiheen jälkeen alkaa pikku hiljaa käsittelyvaihe. Siinä jollain tavalla pöly on lisää laskeutunut ja ehkä ollaan vähän päästy asian kanssa sinuiksi, että näin tapahtui. Se oln hyväksytty ja siinä sitten on hyvä vaihe vaikka erilaisille kuntoutusteemoille, lähteä sitä biomekaanista kuntoutustakin tekemään, kun henkinen vointi on siihen valmis.

Sitä kautta sitten pikku hiljaa päästään siihen neljänteen, viimeiseen sopeutumisen vaiheeseen, missä sitten onko maailmankuva muuttunut, onko tilanne kuinka paljon muuttunut vai palataanko sitten samoihin. Mutta siinä ollaan ikään kuin käsitelty se kriisi ja sitten ollaan uudelleen kyetty suuntautumaan ei ainoastaan nykyhetkeen, mutta myös tulevaan elämään. Sanotaan, että ei ole enää fokus kriisissä, vaan elämässä.

Kirsi:
Kun sanoit, että se shokkivaihe kestää muutamia päiviä ehkä, mutta kuinka pitkään tää kokonaisuudessaan? Se varmaan erilainen eri ihmisillä.

Esko:
Joo, oikein hyvä kysymys. Se shokkivaihe voi olla joistakin tunneista pariin päivään, mutta hyvin yksilöllistä, kuten myös koko näiden käsittelyvaiheiden draaman kaari. Jos me puhutaan sitten pitkittyvästä, mä vierastan sitä kroonista kipusanaa, mutta pitkittyneestä tai pitkään kestävästä kivusta, niin se uudelleen suuntautumiseen sopeutumisen vaihe, sehän voi joissain tapauksissa kestää läpi elämän.

Hanna:
Miten tämmöistä sopeutumista voisi sitten työstää itsekseen? Onko siihen jotain keinoja?

Esko:
Joo, siihen on ehkä semmoisia yksittäisiä keinoja. Niistä aina joskus mä kuulen, että “Esko anna mulle kivunhallintatyökaluja” tai joskus joku lääkäri on, et “mee sille kipupsykologille, et hän antaa kivunhallinta yökaluja”. Mä tykkään semmoisesta ajatuksesta, että mä psyykkisenä valmentajana tai terapeuttina pyrin auttamaan henkilöä löytämään ne omat työkalut. Mutta jollain tavalla siinä aluksi pitäisi löytää turvan kokemusta, että se kriisi on järkyttänyt sua ja sä olet ahdistunut, olet peloissasi. Mikä loisi sulle turvaa? Mikä loisi semmoista rauhoittumisen ja rentoutumisen edellytyksiä? Se olisi se ensimmäinen steppi.

Sen jälkeen sitten alkaa se käsittely. Siihen voi liittyä vaikeiden tunteiden kohtaamista. Tarvitseeko siihen ammattiapua vai voiko niitä teemoja lähestyä itsekseen? Ehkä nää olis semmoiset ensimmäiset pointit siinä.

Kirsi:
Onko se turva, voiko se olla joku henkilö? Voiko se joku paikka vai mielikuva, vai miten? Mitä sillä turvalla oikeastaan voi tarkoittaa?

Esko:
Joo, erittäin hyvä kysymys. Konkreettisestihan jos me mietitään vaikka jonkun esimerkin kautta. Olis selkäkipuinsidentti tapahtunut ihmiselle, ketä on siinä parhaassa työiässä, ja niinhän ne monesti tapahtuu. Elää hyvin aktiivista elämää ja yhtäkkiä tulee semmoinen koko sen elämäntyylin seisauttavaa selkäkipua, selkähaasteita, toimintakykyä kovasti rajoittava. Niin silloin miten se koko elämä ei olisi semmoisessa kaaoksessa ja miten rauhoittaa sitä tilannetta. Tässähän monesti on haasteena se, että vaikka toimintakyky tuntuis sakkaavan, niin koko muu elämä ei pysähdy. Meillä nykyihmisillä on niin vaativat työelämät ja niin vaativat yksityiselämät, niin miten siinä sitten on aikaa vähän kuin rauhoittaa tilannetta ja ikään kuin nuolla haavoja psyykkisesti. Tässä mielessä se, että miten rakentaa itselleen rauhaa ja mikä tuo turvaa, rauhoittumista ja ehkä lohtuakin.

Hanna:
Tossa vähän kuvasit sitä, että miten se elämäntilanne voi vaikuttaa tähän. Mutta mites sitten, onko persoonallisuuden piirteillä vaikutusta tähän?

Esko:
Niin kuin selkäkivun kokemiseen?

Hanna:
Joo, ja sitten ehkä myös siihen sopeutumiseen.

Esko:
Kyllä mä ajattelen, että niillä on iso vaikutus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ihan siitä elämäntilanteesta, et minkä näköinen tila on kuntoutumiselle ja näille asioille.

Mutta siitä persoonasta mistä kysyit, niin kyllähän semmoinen tietynlainen vaativuus ja suorituskeskeisyys. Ne on kyl semmoisia, joita saa siinä haastaa, kun vähän isompi terveyshaaste tulee elämään. Sä et olekaan kone mikä vaan puksuttaa eteenpäin. Joskus noita fysioterapeutinkin harjoituksia henkilötkin kokee tai tuo esiin tekevänsä, miten se sanotaan hampaat…

Kirsi:
Hampaat irvessä.

Esko:
Joo joo, kiitos. Hampaat irvessä kun mä teen nää, niin sitten mä saan tän alta pois ja sitten mä voin palata siihen mun rivakkaaseen elämäntyyliin. Tämmöset hyvin vaativat persoonallisuudet, niin he joutuvat välillä hakemaan lempeyttä itseään kohtaan ja se voi olla aikamoinen kasvun paikka ja haaste.

Hanna:
Mites sitten kun tämmöinen kriisi kohdataan, niin mites sit tää pysähtyminen. Onks tärkeetä kriisin edessä jotenkin pysähtyä ja mitä se tarkoittaa?

Esko:
Mitä tarkoittaa pysähtyminen? Jos me lähdetään siitä, että kriisi vavisuttaa sitä maailmankuvaa, mikä sillä henkilöllä on ollut ja pakottaa sen ikään kuin muutokseen, niin ehkä se pysähtyminen vois tarkoittaa sitä, että mä en voi jatkaa samalla tavalla ainakaan nyt suoralta käsin, vaan jotain täytyy muuttua. Siinä jos me kyetään luomaan turvaa ympärillemme ja toivottavasti ja monestihan myöskin sitten ollaan jossain hoitosuhteeseen kiinnittyneitä selkäkivun myötä, niin se hoitosuhdekin siinä toisi turvaa.

Mut sit se pysähtyminen tarkoittaa ehkä sitä koko elämän tarkastelua. Joskus vain joiltain osin, vaikka jos vaikuttaa työkykyyn mutta ei juurikaan yksityiselämän elämäntyyleihin, niin sitten se vaikuttaa työnteemoihin. Kyllähän monesti selkäkipukin tai selkähaasteisiin liittyvät toimintakykyrajoitteet, ne voi lävistää koko elämän teemat ja siinä joutuu tekee enemmänkin justeerausta. Käsittelee joskus surua, menetystäkin. Ei voi samaan aikaan ikään kuin surra ja olla muuttamatta elämäntyyliään. Ehkä se pysähtyminen vaan tarkoittaa sitä surutyön aloittamista. On semmonen sanonta kans, et kissa menee jonnekin vähän sivuun nuolemaan haavojaan, et onks totta. Ehkä ihminenkin ottaa siinä aikalisän omasta elämäntyylistään kootakseen sitä pakettiaan uudempaan uskoon.

Kirsi:
Puhuit, että suru on yksi niitä tunteita. Onks myös muita tunteita tässä pysähtymisen vaiheessa?

Esko:
Joo. Sieltähän voi löytyy vaikka minkä näköisiä teemoja ja ne on semmoisia, mitä jossain vaiheessa sitten tai joissain kuntoutusprosesseissa havaitaan, lääkäri tai fysioterapeutti tai henkilö itse. Tässä ois myöskin teemoja, mitä sitten ihan kipupsykologin kanssa haluais sparraa osana omaa kuntoutusmatkaansa.

Siinä voi olla vihaa, vaikka sitä omaa selkää kohtaan, että “miten petit mut, keho”, se voi olla tämmöinen yksi. Ei ehkä ihan harvinainen mut ainakin epäluottamus ja katkeruus omaa kehoa kohtaan, sen työstäminen. Se voi joskus olla aika tärkeeki teema siinä mielessä, että ajattelee, että me mentäis kerta viikkoon arvokkaaseen fysioterapeuttikäyntiin ja siellä me treenattais sitä biomekaniikkaa. Yritettäis tavallaan tehdä jotain liikerataharjoituksia. Mut sitte samalla meillä ois koko ajan semmonen hirveen vaikee, katkera, negatiivinen tunne sitä meidän kehonosaa kohtaan. Se ei oo optimaalinen tilanne hedelmälliselle kuntoutukselle. Siinä olis hyvä hakee myötätuntoisuutta, kuten tässä mun esimerkissä sitä kehonosaa kohtaan, joka sitten edistää toki sitä fysioterapeutin kanssa tehtävää treeniä.

Voi olla pelkoo, voi olla ahdistuksia. Paljon on kiinni tosiaan siitä, niin kuin Hanna puhuit siitä persoonasta, mutta myöskin mitä siitä henkilön elämäntilanteesta kumpuaa, minkälaisten vaatimusten ristipaineessa hän kokee olevansa ja miten selkäkivun saapuminen elämään silleen yllättäen, mitä merkityksiä sille antaa.

Kirsi:
Tässähän jos ihminen on tällaisessa kriisissä, niin siinähän on oikeastaan koko ympäristö, perhe, työpaikka ja kaikki on sitte siinä mukana oikeastaan. Mitä sanoisit, että miten tällaiseen henkilöön pitää suhtautua? Tai miten, myötätunnosta puhuit tossa, mutta mikä olis riittävää?”

Esko:
Mikä olis riittävää… niin kuin tarkoitatko läheisten osalta?

Kirsi:
Joo ja ehkä työpaikankin, jos pysyy työelämässä.

Esko:
Joo, ja toivottavasti pysyykin. Työhän luo hyvinvointia ja työkykyä ainakin niissä tilanteissa, kun me pystytään ja löydetään edellytykset jatkaa. Se on kyllä psyykkisen hyvinvoinnin kannalta hyvin tärkeetä, että me pysytään niihin asioihin liitettynä, mikä on ollut meille merkityksellistä.

Niin, ehkä semmoinen kannustus, rohkaisu. Nykyäänhän puhutaan esihenkilöjohtamistyössäkin siitä, että miten luoda psyykkistä hyvinvointia enemmän, ja enemmän näihin asioihin kiinnitetään huomiota. Kannustus ja rohkeus, ehkä siinäkin on tavallaan sen turvan luominen.

Meille suomalaisillehan työ on, no monille varmasti, meidän arvoihin, kulttuurin arvoihin kuuluu työn merkitys aika isona. Yksi niistä tunteista mitä tämmöinen selkäkipuinen saattaa siinä kokea on, että on arvoton: “Mä oon huonompi”, “mä olen B-luokan kansalainen melkein”. Näissä se työpaikka signaloi sitä, että työkyky saa fluktuoida, saa vaihdella, mutta se on tärkeä osa kokonaisuutta ja tarpeen mukaan tässä, voiko työnkuvaa justeeraamalla saada ihmisen pysymään porukassa mukana. Miksei samat teemat siellä sitten privaattipuolellaki, turvallisuuden, rohkaisun elementit, mutta ei ehkä kuitenkaan liiallisena. Vältetään liiallista potilaan tai sairauteen identifioimista. Nää on kuitenkin vähän hiuksenhienoja kysymyksiä, että koska kannustus ja rohkaisu on liiallista.

Hanna:
Tosta työelämästä tuli mieleen suorituskeskeisyys. Nykyään on ehkä aika yleistäkin, että sitä kipua suoritetaan niin sanotusti. Mitä vaikutuksia tämmöisellä kivun suorittamisella on mielelle?

Esko:
Oi, nyt sun täytyy vähän tarkentaa vähän mulle, et mitä tarkoitat tällä kivun suorittamisella?

Hanna:
No ehkä semmosta, et kuten äsken puhuit siitä hampaat irvessä tekemisestä, et koitetaan vähän väkisinkin tehdä erilaisia toimenpiteitä, että saatais se kipu pois. Eli yritetään vaan suorittaa se kipu ohi ja päästä siitä taas eteenpäin. Mitäs jos se kipu ei katoakaan ja on vähän tämmöinen suorituskeskeinen ajatus siellä taustalla, niin mitä vaikutuksia sillä on mielelle?

Esko:
Joo. No kuulostaa aika raskaalta ja onko tää kestävää tämmöinen elämäntyyli. Kyllähän siinä riski sitten masennukselle on aika ilmeinen. Masennushan on hyvin yleistä, paljon yleisempää kuin väestössä yleensä selkäkipupotilailla. Mutta tämmöinen pysähtyminen ehkä tarkoitti siinä, että ihminen on jossain tilanteissa pakotettu haastamaan elämäntyyliään ja -katselmustaan. Se kipu ikään kuin pakottaa siihen joissakin tapauksissa. Voi olla, että tällaisella henkilöllä, ketä kuvailit, niin jossain vaiheessa hänellä tulee seinä vastaan. Sitten siitä tavallaan paradoksaalisesti alkaa se uusi alku ja kuntoutuminen.

Hanna:
Eli jossain vaiheessa se niin sanottu pysähtyminen kuitenkin tapahtuu?

Esko:
Kyl mä ajattelisin, että se ihminen löytää sen kapteeniuuden takaisin elämässään. Joskus vaan ne vanhat keinot, vanhat tyylit ei toimi ja sitten ihminen on pakotettu löytämään uusia asioita. Nekin voi olla hienoja ja ne voivat olla joskus kauniimpia ja merkityksellisempiä kuin minkälaista elämäntyyli on ollut aikaisemmin. Ei ole hirveän harvinaista, että vastaanotollanikin kipupotilas on sitten jopa saattanut tokaista tai tuoda esille, mitä hän on oppinut kivulta ja näkee siinä myöskin positiivia puolia, kuinka elämä muuttui ja isossa kuvassa jopa parempaan.

Kirsi:
Niin tässä aika paljon joutuu pohtimaan omia arvoja. Puhuit siitä merkityksellisyydestä, mutta tosiaan ne arvot varmaan joutuu miettimään monta kertaa uudestaan sitten?

Esko:
Joo, juurikin näin. Siinähän just varmaan tämä vaativa persoona, kenestä me juteltiin tästä esimerkkikeissistä, niin siinähän joutuu tavallaan menemään sinne ihan omaan arvopohjaansa asti ja ruoppaamaan sitä. Voi olla, että hänelle kirkastuu, että hän onkin tehnyt näitä asioita vaan muita varten ja ollut niin vaativa, kun omat vanhemmat oli vaativia.

Sieltä voi löytyä yllättäviäkin psykodraamoja taustalta ja arvojaan kirkastamalla saattaa löytää erilaisen elämäntavan, mikä on sitten kestävämpää. Tässä tapauksessa nyt sen selkäkuntoutuksen kannalta pystyy haastamaan sitä itsensä ruoskimista. Hän on ollut vaikka pahin vaatijalle itseltään ja löytää tavallaan sitä rentoutta ja sitä kautta myöskin toimivampaa kivunhallintaa.

Kirsi:
Pärjääkö ihmiset ihan yksin tällaisessa aikamoisessa kriisissä? Kun kaikki ei kuitenkaan pääse tai osaa hakeutua ammattilaisen apuun.

Esko:
Joo, no suurin osahan pärjää. Selkäkipu, erilaiset vähän pidempäänkin kestävät tilanteet on yleisiä ja ihmiset pärjäilee varsin hyvin. Aina ei kuitenkaan ole niin ja toki moni, ketä ei hakeudu tai löydä vaikka sitten psykologin vastaanotolle, niin saattaisi semmoisesta hyötyä.

Niin kuin tuolla oli mainoksia metrossa, että “terapiaan”, vaan kuka nyt ei hyötyis siitä, et pystyis vähän reflektoimaan omaa tilannettaan. Kyl mä aattelen, et semmonen vähänki isompi elämäntilanteen muutos, mihin selkähaaste saattaa meidät sysätä, niin et siinä olis semmoinen reflektointialusta, missä voi ilman roolien tuottamia odotuksia pohtia omaa tilannetta. Kyllä siitä moni hyötyis. Ihmiset hakeutuu itse ja sitten jonkin verran toki omalle vastaanotolle tullaan sitten fysiatrin, työterveyslääkärin taikka fysioterapeutin ohjaamana, kun he havaitsevat, että oma potilas saattaisi hyötyä myöskin psyykkisestä valmennuksesta tai kipupsykologin tapaamisista muun kuntoutuksen osana.

Hanna:
Osaatko sanoa siihen, että milloinka olis hyvä? Tuleeko ihmiset ajoissa tai voiko sanoa, että tulee liian myöhään vastaanotolle? Osaatko sanoa tämmöisestä ajoituksesta, että miten se yleensä näissä näkyy?

Esko:
Joo, katotaan osaankohan mä sanoa… Me pysytään nyt tässä selkähaasteessa ja sit meillä on tää kriisi, että elämäntilanne olis muuttunutkin siinä kovastikin ja ihminen on vähän hämillään. Sit hän olis vaikka työterveyden kautta jo fysioterapiahoitoo siinä vähän aloitellut. Mut koskas se ois oikeen aikasta. Ehkä sitten, kun psyykkiset komponentit siinä selkähaasteen tulossa elämään rupee haastamaan omaa elämää. Mä en oikein tiedä, miten tän nyt sanois. Mutta siinähän tavallaan kun tulee se reaktiovaihe ja sitten tulee erilaisia vaikeita tunteita, jos ne rupee kovasti vaikeuttamaan normaali elämää. Siinä yleensä tämmöisistä posttraumaattisesta stressihäiriöstä puhutaan 4–6 viikon pitkästä oireilusta. Se vois olla semmonen, et jos monta viikkoa menee silleen, et ollaan ihan ulalla ja ahdistuneita ja peloissaan, niin siinä vois kyllä semmoinen tarkka fysioterapeutti tai työterveyslääkäri jo äkkääkin varmaan, ellei henkilö muista tai osaa tuoda sitä esille vastaanotolla.

Itse asiassa täähän on hyvä teema, mikä voitais nostaa, että monesti ja siitä on tutkimustakin, että ihmiset tuppaa vaikka fysioterapeutin vastaanotolla esittää vähän reippaampaa kuin mitä he on, ei oo ihan harvinaista. Vasta sitten, kun on kulkeutunut sinne psykologin vastaanotolle, niin tuodaan esiin niitä vaikeita tunteita siihen selkähaasteeseen liittyen. Enemmän ja enemmän fyssarit kiinnittää huomiota tohon psyykkiseen puoleen nykyään, mikä musta on tosi hienoa. Tässä on yks tärkee teema, että jos viikkoja kestää haasteelliset tunteet, niin siinä kohdassa olis hyvä myöskin tarkastella tarkemmin sitä psyykkistä puolta tilanteessa.

Kirsi:
Nii se on varmaan paljon helpompaa fysioterapeutin kanssa liikkua ja muuta, vähän välttää niitä puheenaiheita ja ajatuksia. Se on varmaan totta toi asia.

Esko:
Säpäs sen sanoit. Siitä voi joskus tulla semmoinen, mutta kun on hyvä ammattilainen niin siinä ei päästä potilasta sitten liian helpolla, vaan pysähtyy kuuntelemaan myöskin niitä kipuun liittyviä ajatuksia ja tunteita. Toki vastaanottoajat on intensiivisiä ja lääkärikäynnit etenkin, mutta moni sitten joko fysiatrit ihan automaattisesti ja joihinkin näihin moniammatillisiin palvelu-/kuntoutuspalveluihin kuuluu ihan jo alkuun semmoinen psykologin arvio, jossa käydään läpi niitä teemoja. Sitten nää muut ammattilaiset saa keskittyä muihin teemoihin.

Kirsi:
Siellähän saattaa olla just unettomuutta, keskittymiskyvyttömyyttä ja tällaistä. Nää on varmaan helppo huomata? Tai joku unettomuuskin, niin se on semmoinen asia, että kun on selkäkipua ja heti kun ihminen ei saa nukuttua, niin aivothan siinä väsyy ja on tosi huonovointinen.

Esko:
Joo kyllä. Mutta tuleeko nämä teemat riittävästi puheeksi siellä vastaanottokäynneillä? Joo siinä on semmoinen, mihin kyllä rohkaisen henkilöitä, asiakkaita, potilaita tuomaan niitä teemoja esiin. Myös lääkärinvastaanotolla, miksei fysioterapeutinkin. Myöskin enemmän ja enemmän, että asiantuntijat kyselevät myös pitkittyvissä keisseissä näitä psyykkisen puolen asioita, koska se vastaanottotilanne on tosiaan niin lyhyt.

Hanna:
Jos sitten siirrytään miettimään enemmän tämmöisiä oman itsensä tai minuuden säilyttämistä kriisitilanteissa. Joskushan saattaa olla niin, että saattaa tulla työkyvyn menetys tai joutuu hetkellisesti ainakin luopumaan jostain harrastuksista, jotka on ollut iso osa henkilön identiteettiä. Miten tällaisia identiteettiin vaikuttavia muutoksia voisi käsitellä?

Esko:
Joo. Identiteetti, persoona, itsensä näköinen elämäntyyli. Nää on just niitä kysymyksiä, mitkä vaatii tavallaan sitä pysähtymistä, mistä me puhuttiin aikaisemmin: mistä kaikesta mä joudun luopumaan ja onks se luopuminen määräaikaista vai joudunko hyväksymään. Joskus me itse asiassa pohditaan mun vastaanotolla, kun se muutoksen hyväksyminen on niin vaikeeta, niin pohditaan muutosta ja sen hyväksymistä määräaikaisesti ja sit lähetään hakemaan sitä elämäntyyliä näistä puitteista.

Nää on isoja kysymyksiä ja joskus ne voi olla pidemmänkin terapeuttisen prosessin teemoja, et löytää tavallaan tai ikään kuin kuroa umpeen se identiteetti. Mä oon ollu tämmöinen, mä oon eläny tämmöistä elämää, sit mää tein näitä touhuja, mut sit tuli vaikka se onnettomuus ja sit elämä meni ja oli mullinmallin jonkin aikaa. Sit mä tavallaan löysin nää jutut, mitkä ne sit onkaan, ja ikään kuin kuroa se elämän narratiivi mielekkääksi. Kriisi just tarkottaa, että se jonkin näköinen nauha menee poikki, kun tavallaan taas se kriisin käsittely tarkoittaa sitä, että me saadaan ne palapelin palaset takaisin yhteen ja siitä tulee ehjä kokonaisuus.

Hanna:
Mites sitte ehkä toisinpäin, jos onki se selkäkipu tai selkäsairaus siellä jotenkin tullut niin voimakkaaksi osaksi identiteettiä, et aletaan ehkä välttää tiettyjä asioita sen selkäkivun tai sairauden takia, niin mites tällaisessa tilanteessa?

Esko:
Joo, joo… Niin onko siitä selkähaasteesta tullut osa identiteettiä, että siitä on tullut varsinainen yks palapelin pala. Siinähän on kyse sellaisesta negatiivisesta selviytymisstrategiasta, mutta ehkä siinä on hyvä kuitenkin aloittaa siitä, että se on ihmiselle pyrkimys selvitä ja sopeutua. Hän on vaan ottanut sen haasteen tai toimintakykyrajoitteen liian isoksi osaksi omaa elämäänsä. Tässä on aina vähän ulkoapäin tulla sit sanomaan, et “hei, nytte tää on sulle nyt liian iso”.

Juttuhan on se, että jos me mietitään tämmöistä potilastyötä, niin se valmentaja tai asiantuntija saisi henkilön itse kyseenalaistamaan ja pohtimaan sitä omaa elämäänsä ja että, onko tämä kasvanut liialliseksi vaikka tämä erilaisten kivunhallintateemojen määrä elämässä. Joskus me itse asiassa mun vastaanotolla tehdään semmoinen, mä otan semmoisen ison boardin, mihin voi piirtää, niin mä toiselle puolelle kirjoitan “kivunhallinta” ja toiselle “elämä”. Sit me vähän vertaillaan, et löytyykö sisältöä sinne elämän puolelle vai onko käynyt niin, et se elämäntyyli on mennyt sellaiseksi, että ainoat ihmiskontaktit on melkee hierojalla tai fysioterapialla käyntiä. On selkävyötä ja on kipugeeliä ja on erilaisia kivunhallintaelementtejä siinä, mutta ne elämän tyydytystä, iloa, merkityksellisyyttä tuottavat elementit, onko ne jääneet. Niiden kirkastaminen ja ihmisen rohkaiseminen niitä tutkimaan, niin se on ainakin mun tehtävä kipupsykologina.

Hanna:
Tossa näyttäytyy aika konkreettisestikin tommoisella boardilla kun kirjottaa, niin avautuu hyvin.

Esko:
Kyllä, joo. Se on semmoinen mitä tykkään aika paljon tehdä. Jos miettii sitten ei ainoastaan kipupsykologin, mutta myöskin lääkärin tai fysioterapeutin vastaanotolla, paljon on kyse hoitosuhteen laadusta, että se on niin turvallinen se hoitosuhde ja luottamuksellinen, että siinä pystyy sitten asiantuntija varovaisesti haastamaan. Josko se kipukäyttäytyminen tässä tapauksessa tulkittais jollain tavalla liialliseksi. Ihminen voi sit itse riisua niitä panssareita.

Kirsi:
Tuli vielä mieleen tossa, että miten siinä asiakastyöskentelyssä tai jos selkäkipuinen yleensä… he varmaan siinä vaiheessa, kun he tulee kipupsykologin vastaanotolle, niin on valmiita työskentelemään? Vai onko joskus niin, että ihminen ei itse ala, tietysti auttaen, alkaa työskentelemään sen oman elämänsä eteenpäin viemiseksi. Siinä saattaa olla sellainen tilanne, niin kuin Hanna tossa sanoi, niin sulkeutuu siihen ja haluaakin ehkä pysyä. Vai haluaako pysyä ihminen siinä? On enemmän se selkäkipumaailma kuin se oma elämä?

Esko:
Joo, mut siinä sitten, et mikä se oma elämä on, mikä on se oma motivaatio. No, sitäkin voi tarkastella, onko niin, et on enää motivaatiota niihin aikaisempiin elämän sisältöihin. Kipupsykologina mä oon navigointiapulainen ja yritän rohkaista sitä henkilöä itse tarttumaan ruoriin. Tavallaan ehkä miettimään sitä balanssia niiden kivunhallintateemojen ja muun elämän äärellä. Se voi vaatii joskus pidempääkin työskentelysuhdetta, mutta ei voi käärmettä ajaa pyssyyn tässä tapauksessa. Kyllä etenkin psykologin vastaanotto pitäis olla semmonen, missä on paljon vapausasteita ja miettiä joskus niitä radikaalejakin ajatuksia ja sitä kautta löytää sitä omaa meininkiä.

Hanna:
Mites tämmöiset aikaisemmin koetut kriisit? Tarkoitan sitä, että jos nyt on meneillään selkäkivusta tai selkäsairaudesta johtuva kriisi, mutta jos on aiemmin kokenut jo jonkun kriisin. Mites tää vaikuttaa sitten uuden kriisin käsittelyyn?

Esko:
Kyllä, nehän voi vaikuttaa aika paljonkin. Meillä on kaikilla erilaiset lapsuutemme ja siellä erilaiset kokemuksemme ja kellä mitäkin. Psyykkistä traumaa voi olla erinäköistä. Meillä Suomessa etenkin tämä pärjäämisen kulttuuri ja onks sitten sitä suorituskeskeisyyttäkin. Mitäs näitä sanontoja nyt oli tältä puolelta sitten, että ”kipu kasvattaa” ja “mitä enemmän vaikeuksia, niin olet voimakkaampi”. Eikö totta? Näitä löytyy.

Kirsi ja Hanna:
Joo.

Esko:
Niin se ei ihan ehkä ole sillä tavalla, vaan kyllä sitä sitten on herkempi reagoimaan uuden kriisin äärelläkin. Sitten voi joskus ne varhaisimmat oirehdinnat ikään kuin triggeröityäkin uuden stressitilanteen äärellä. Kyllä ne vaikuttaa. Siihen vielä se koko elämäntilanteen tuomat teemat sitten ympärille, niin omista persoonallisista reagointitavoista unohtamatta siinä on aikamoinen soppa.

Hanna:
Onks se sitten kun joskus kuulee sanottavan, että kriiseissä ihminen muuttuu eniten, onks se sun mielestä näin?

Esko:
Niin, mikä vois olla sitten vertailukohta. Ihminen muuttuu tän verran kriisissä ja sitten muuttuu… Ehkä siinä just se, jos ihminen jossain tapauksessa on pakotettu muuttamaan elämäntyyliään, ajatuksiaan tai arvojaan, niin siinä ehkä se pakottavuus. Tilanne tulee ikään kuin käteen ja sitten mä joudun reagoimaan, tulee ikään kuin lapaan. Hmm, mä en oikein tiedä miten tohon nyt vastais fiksusti. Ehkä siinä se, et tilanne vaatii muutosta ja ihminen on kuitenkin hyvin sopeutuvainen ja joustava, kun sille päälle sattuu. Kriisi tavallaan haastaa, mutta myös mahdollistaa muutokseen.

Hanna:
Mitä vielä sanoisit henkilölle, jolla on selkäkipua?

Esko:
Haluaisin häntä rohkaista ja kokemaan myötätuntoisuutta itseään ja mutta myös kehoaan kohtaan. Hakemaan tukea, jos sitä vähänkään kokee tarvitsevansa tilanteen reflektoimiseksi ja myöskin niiden tilanteeseen liittyvien mahdollisten haastavien ajatusten ja tunteiden käsittelemiseksi. Panostamaan myöskin ihan yleiseen stressinhallintaan. Nyt en puhu vaan kivunhallinnasta mutta yleensäkin, että elämä soljuis ja siinä olis tilaa myöskin sille selkähaasteelle. Me puhutaan niistä elämän rytmeistä, rituaaleista ja balansseista. Se arvotyöskentely voi tulla sitten myöhemmin, kun kokee kutsumusta.

Mutta ehkä myöskin semmoinen tietynlainen terve itsekkyys, että puhuttiin niistä suorittamisista ja vaativuudesta, mutta kun kaikki muukin on elämässä niin vaativaa. Mitä jos ei lähtiskään ihan kaikkeen mukaan? Siitä unohtui aikaisemmin mainita, että haastais sitä vaativuutta miettimällä, mitkä on ne omat prioriteetit. Sen lisäks tohon stressinhallintaan myöskin miettis, mikä mulle ois merkityksellistä kivusta huolimatta.

Hanna:
Tähän on hyvä lopettaa. Kiitos paljon Esko, että pääsit mukaan meidän podcastiin!

Esko:
Kiitos.

Hanna:
Ja kiitos sinulle, että olit kuuntelemassa tätä jaksoa. Jos tiedät henkilöitä, jotka saattaisivat hyötyä tästä jaksosta, niin laita heille tietoa meidän podcastista. Muistathan, että monipuolista tietoa selkä- ja niskakivusta sekä niiden itsehoidosta löydät selkäkanava.fi-verkkosivuiltamme. Ensi kertaan, moikka!

Kirsi:
Moikka!