Vahva selkä -podcast, jakso 10, tekstivastine

Pitkäkestoinen selkäkipu – miten sitä hoidetaan?

Hanna:
Moikka ja tervetuloa kuuntelemaan Vahva Selkä -podcastia aiheesta pitkäkestoinen selkäkipu. Mun nimi on Hanna Kääriäinen ja tässä vieressä on meidän toinen housti Kirsi Töyrylä-Aapio.

Kirsi:
Moikka!

Hanna:
Tänään vieraanamme on fysiatrian erikoislääkäri Kristiina Kokkonen. Lämpimästi tervetuloa, Kristiina! Kerrotko lyhyesti itsestäsi ja taustoistasi.

Kristiina:
Kiitos kutsusta ja tervehdys munkin puolesta! Mä oon tosiaan fysiatrian erikoislääkäri ja ekalta koulutukseltani fysioterapeutti. Tällä hetkellä mä en fysiatrina työskentele pääasiallisesti, vaan työskentelen kipupoliklinikalla. Paljon tuki- ja liikuntaelinongelmaisia, tuki- ja liikuntaelinkivusta kärsiviä ihmisiä hoidan ja kohtaan työssäni.

Hanna:
Sä tapaat siellä vastaanotolla paljon henkilöitä, joilla on pitkäkestoinen selkäkipu, niin mitä se pitkäkestoinen selkäkipu oikeestaan on? Miten se luokitellaan?

Kristiina:
Kivusta ajatellaan, et ihmisellä voi olla tällaisia akuutteja kipuja, et on vähän aikaa kipua, joka johtuu jostakin nyrjähdyksestä tai venähdyksestä ja se on semmosta, et me nimetään akuutiksi tai lyhytkestoiseksi kivuksi. Tiedetään, et se kestää aikansa ja se menee ohi ja sitä on helpompi sietää.

Mutta sitten kun kipuoireet jatkuu ja jatkuu, ja ehkä pahenee ja vähän laajenee, niin silloin aletaan puhua tällaisesta pitkäaikaisesta kivusta. Jos vielä sivutaan sairauksien ja lääketieteen maailmaa, niin silloin kun ajatellaan et tämmönen kudosvaurio, josta mahdollinen akuuttikipu on voinut johtua, on parantunut ja siitä huolimatta ihmisellä on kipuoireita. Silloin ajatellaan, et se kipu on pitkäkestoista, pitkittyvää tai kroonista. Sitten sitä ruvetaan hoitamaan ehkä toisella tavalla ja otetaan vähän laajemmin mukaan siihen kipuun vaikuttavia tekijöitä ja helpottavia asioita, kun taas lyhytkestoisessa kivussa monesti se ohitetaan sillä, et ”no se menee ohi, kun tää kudosvaurio paranee”.

Hanna:
Mitkä tekijät oikeestaan johtaa siihen, et kipu kroonistuu tai kivusta tulee pitkäkestoista? Tiedetääks sitä mekanismia siellä taustalla?

Kristiina:
Aika paljon on viime vuosikymmenen ja parinkin vuosikymmenen aikana tähän upotettu tutkimuksessa ajatuksia ja työtunteja, ja sitä on pyritty selvittämään, että miksi joillakin ihmisillä kipuoireet jää päälle, vaikka kudokset olis parantuneet, miksi joillakin ihmisillä kipua tulee, vaikka minkäännäköisiä vauriotekijöitä, mitään sairautta taustalla ei ole. Entistä enemmän kun asiaa on lähdetty kaivelemaan, niin päädytään siihen, et se on aika pitkälle kivun pitkittymisen mekanismi meijän aivojen toiminnasta, esimerkiksi tuntoaivokuoren toiminnasta ja siellä olevien peilisolujärjestelmien ja muidenkin hermoliitosten toiminnasta ja siellä tapahtuvista sekaannuksista ja purkausasioista, ja miten me tulkitaan ja käsitellään kipuviestiä.

Kipuhan on aistituntemus. Kun se lähtee jostakin, vaikkapa jos tulis sormeen haava, niin skipureseptorit rupee aistimaan, että ”no täällä on nyt tällanen tilanne meneillään, et kerronpa aivoille, et nyt kannattaa varmaan vetää käsi pois sieltä haavaa aiheuttavasta asiasta ja panna vaikka laastari”. Mut sitten aivot voi jäädä aistimaan sitä kudosvaurion synnyttämää kiputilaa, joko se kipurata jää yliaktiivisesti kuljettamaan kipuviestiä tai sitten keskushermosto rupee yliaistimaan muitakin aistiärsykkeitä ja tulkitsee ne kivuliaiksi, vaikka siitä ei olisi kyse.

Hanna:
Onks tämmönen sitten vaarallista?

Kristiina:
Periaatteessa se ei ole vaarallista siinä mielessä, että kivun pitkittymisen kokemuksethan ei yleensä johda vaikkapa menehtymiseen tai mihinkään muutoksiin kehossa, mutta kyllä ne aivan suunnattoman ja liian suuren kuormittuneisuuden aiheuttaa. Kipu on yleensä negatiivinen aistikokemus, se on varotusmerkki ja herättää esimerkiksi elimistön stressivasteet, muuttaa meidän autonomisen hermoston toimintaa ja muuttaa monia hormonipitoisuuksia, esimerkiksi stressihormonien säätely muuttuu ja pitkittyvä kipu kuluttaa kroppaa monella tavalla. Se vaikuttaa päivittäiseen toimintakykyyn ja aika monella myöskin laskee työkykyisyyttä, että kyllä mä sanoisin, et siinä mielessä se on vaarallista.

Hanna:
Joo, eli vaikuttaa niin kuin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti.

Kristiina:
Kaikkeen elämän piirissä. Sitten niitä hallinnan keinoja kivunhoidon osana on järkevintä käydä läpi.

Kirsi:
Miten selkäkivun pitkittymistä voidaan sitten ehkäistä?

Kristiina:
Se tiedetään, että mitä varhaisemmassa vaiheessa vaikka syntyneeseen kudosvauriokipuun päästään vaikuttamaan tehokkailla hoitokeinoilla, ja sitten jos ihmisellä on joitakin taustasairauksia, niin tietysti niitten taustasairauksien tunteminen ja hoito tehokkaasti aikaisessa vaiheessa myöskin ehkäisee sitä, että kipu ei jatku eikä pitkity.

Mut sitten taas kun mennään tieteen maailmaan, niin on todettu, että ihmisillä on myös alttiutta saada pitkittyvää kipua, vaikka ne kudosvauriovaiheet hoidettais tehokkaasti. Me tunnetaan joitakin kivuille altistavia geenejä, geenimuutoksia ja sen semmoisia, mihin me ei toistaiseksi voida vaikuttaa, joten me pitäydytään vielä siinä, että mahdollisimman tehokkaasti hoidetaan ne alkuvaiheet ja ehkäistään jos tiedetään, et ihminen tulee suvusta, jossa on kipukärsimyshaittaa paljon, kipukuormaa tai elinpiirissä on tapahtumia, mitkä voi kivulle altistaa. Niihin pyritään silloin tehokkaammin kiinnittää huomiota, jotta oireet ei pitkittyis. Kaikkeahan me ei voida elinpiirissä muuttaa eikä me voida ratkaista sitä, miten asiat on kehittyny eteenpäin, mutta näissä tämmöisissä hetkissä.

Kirsi:
Elikkä varmaan haastatellaan paljon sitä, et otetaan kokonaisuudessaan se ihminen, tiedetään taustaa ja muuta?

Kristiina:
Jos ihminen tulee pitkittyvän kivun takia vastaanotolle, se on paljon helpompaa ottaa sellainen näkökulma siihen, et ruvetaan miettimään, mitkä on ne kivun pitkittymiseen vaikuttavat riskitekijät. Silloin ruvetaan miettiin, mitkä on ympäristötekijät, mitkä on ollut aiemmat elämän tapahtumat, mitkä on voinut provosoida, onko muita kipusairauksia, onko kipumuistoja päässyt syntymään, miten hermoston kehitys ja mitkä riskitekijät esimerkiksi siellä keskushermoston puolella vallitsee.

Mut jos ihminen tulee akuutin kivun takia toistuvasti vastaanotolle, niin silloin yleensä pyritään diagnosoimaan, et mikä sairaus siellä taustalla on. Vaikkapa nyt sitten mun alasta esimerkki, et jos ihminen tulee akuutin tai lyhytkestoisen selkäkivun tai vasta alkaneen selkäkivun takia vastaanotolle, mut se voi olla kolmaskymmenes kerta, kun se on vasta alkanut. Silloin siinä on jo pitkittymisen riskitekijöitä, mut hän kertoo sen yhden kerran, koska se on nyt hälle tärkee. Mä keskityn sen syyn selvittämiseen siinä tilanteessa, enkä sitten huomioikaan sitä, että tää ihminen tulee saamaan saman oireen puolen vuoden sisällä kolme kertaa uudestaan.

Kirsi:
Osaako ihmiset kertoa aikaisemmista kokemuksista? Muistaako he niitä sitten? Koska selkäkipu varsinkin on tällänen, et se tulee ja menee.

Kristiina:
Nyt kun tutkimustietoa on tullut lisää ja sitä tulee tavallaan yleiseenkin tietoon paljon enemmän, niin mun mielestä on kiva, että ihmiset on alkanut kiinnittää siihen huomiota. Ihmisiä tulee vastaanotolle ihan silläkin tavalla, et ”haluan, että tämä kipu hoidetaan nyt hyvin, koska minä olen kuullut, että kipu voi kroonistua ja minulla on aiemminkin ollut kipuja”. Se on jo aivan älyttömän pitkälle ajateltu asia, eikä vaan se, että ”ota tämä pois tai mistä tämä johtuu, et minä itse saisin sen pois”. Kyllä ihmiset kiinnittää siihen huomiota, ajattelee ja ottaa selvää.

Mutta joskus sitä joutuu kaivelemaan. Sen takia me kysytään aika monesti esimerkiksi poliklinikalla esitiedoissa, että mitä aikaisempia tapahtumia on ollu. Harvemmin kukaan kieltäytyy niihin vastaamasta. Sitten vielä lääkärit käyttää semmosta nimikettä kuin ”kovennettu anamneesi” eli kysellään vielä tarkemmin oirehistoriaa ja mennään niihin kohtiin, et missä mahollisesti on voinu olla tämmösiä pidempiä jaksoja.

Hanna:
Joo. Tos käytiin vähän sitä taustaa, et mitä kaikkea siellä selvitellään, mut mites se itte hoito. Mistä pitkäkestoisen kivun hoito koostuu?

Kristiina:
No se onkin vähän monimutkasempi ja monipolvisempi asia. Jokainen meistähän on tottunut hoitamaan kipua jollakin tavalla. Mä en tiedä sellaista ihmistä, joka kipua ei hoitais. Jos jotakin sattuu, niin ensimmäisenä on puhaltaminen ja kylmä, pidetään vaikka käsi paikallaan ja levätään, pidetään koholla ja tällaisia mitä me ollaan akuutin trauman suhteen opittu tekemään. Ne on meillä selkäytimessä.

Mutta sitten kun oire vaatii…, kun me ei itse saada sitä hallintaan, niin silloin monesti käännytään hoitajan tai lääkärin puoleen tai sitten käännytään jonkun kuntoutusalan ammattilaisen puoleen, et no ”selkä on näin ja näin kipee ja sit mul on tämmöstä lihasjumia, et voisko vaikka hieronnalla hoitaa, voisko olla jotain sähköhoitoa tai lämpöhoitoa, fysikaalisen hoidon keinoja, voisko niillä mennä ohi”. Mut sen lisäksi sitten pitkäkestoisessa kivussa, niin monesti näistä elementeistä ja sitten kivunlääkehoidon keinoista saadaan toimiva kokonaisuus. Sekin on vielä yksinkertaista.

Mut jos ajatellaan, et ihmisen pitäis tämän kipunsa kanssa jaksaa ja jatkaa, niin ihmiselle sen selittäminen, että tää oire ei tuu menemään pois ja sun pitäis siitä huolimatta pystyä jatkamaan sun elämää aika hyvällä elämänlaadulla ja pystyä tekemään töitä. Se vaatii jo ihmiseltä paljon, että hyväksyy, että asia on näin ja sitten pystyy mennä eteenpäin. Siinä monesti tarvitaan psykologisia työkaluja, sinnikkyyttä, kivun oman oiresäätelyn keinoja ja tuntemista, ja se vaatii aikaa. Sitä ei voi ihan puolessa vuodessa ratkaista, et nyt tää on näin ja tästä mennään eteenpäin.

Kirsi:
Niin varmaan ihmisen hyväksynnän prosessi, et alkaa hyväksymään, että tämä ei nyt lähde pois. Se on varmaan aika pitkäkin.

Kristiina:
Se on pitkä, ja tässä on pientä semmosta iatrogeenistä, tarkoitan tarkotuksetonta mutta harmillista ihmisten pyöritystä vaikkapa sairaanhoidon kentällä. Kun huomataan, että kipu on pitkittynyt, niin siitä huolimatta yksi yrittäjä toisensa jälkeen menee mukaan siihen, että nyt etsitään kivun syy ja se otetaan pois. Niin kauan kun tää ihminen etsii sitä syytä ja sen poistamista, hän ei pysty menemään sille tielle, missä hänen pitäis hyväksyä, et tää on nyt näin ja tän kanssa eletään. Se monesti torpedoi hyvän kuntoutuksen jatkumon, että kuntoutus pääsee oikeestaan alkamaan vasta siinä vaiheessa, kun todetaan, että tää nyt on pysyvä tilanne.

Hanna:
Miten kun puhuit tästä kierteestä, ainahan haetaan mielipidettä ehkä uudelta terveysalan ammattilaiselta, et siitä tulee vähän kierre, niin miten tällaisen kierteen pystyy sitten katkaisemaan? Tarkoitan sitä, että pystytäänkin pysähtyyn ja vähän hyväksymään sitä tilannetta, ettei aina haettais uutta apua tai uutta mielipidettä muualta.

Kristiina:
Siinäpä on toinen vaikea kysymys, minkä esititte. Kyllähän se vaatii sen, että A) ihminen, kellä tää kipuhaitta on, niin tuntee omat resurssinsa. Monesti ihmisellä ei oo tietoa siitä, että mikä kivun on provosoinut ja miksi tää jatkuu just hänen kohdallaan. Sitten voi olla muita tekijöitä, minkä takia hän haluais tän kipuhaitan pois, koska hän kärsii ehkä muistakin asioista. Mutta sitten jos hoitava taho, vaikkapa lääkäri tai hoitaja tai oli se sitten joku kuntoutusalan ihminen, alkaa tuntee tätä hänen luonaan käyvää asiakasta tai potilasta, niin siinä vaiheessa pystyy helpommin ja hienotunteisemmin lähestymään tätä asiaa, että ”kuule, musta alkaa näyttää siltä, että nyt nää tutkimukset on tehty ja näissä ja näissä ei ole todettu mitään sellaista, joka antais viitettä siitä, että täällä ois joku uus juttu, joka tätä kipua sulle jatkuvasti tekee, vaan nyt näyttää siltä, että tää kipu on enemmän sulla jäädäkseen ja jos me näillä keinoilla päästään eteenpäin, niin voidaanko tästä mennä nyt ylöspäin”.

Ne on monesti sellaisia vuoden kuntoutussuunnitelmia mitä me tehdään. Mä oon tykännyt tavata ihmisiä, kellä on pitkäkestoista kipua ainakin kaksi kertaa vuodessa, alkuvuodesta ja loppuvuodesta, ja sitten tehdään suunnitelma, et mitä sen puolen vuoden aikana tapahtuu. Sitten jos on ihminen, joka on vielä siinä välissä, että on tavallaan sitä kudosvauriokipua, akuutin kivun vaiheita ja ehkä vielä siellä taustalla olevat tekijät ei oo tiedossa, hallinnassa tai on vielä hakusessa, niin sit tavataan vähän tiheämmin, ehkä kolmen kuukauden välein. Mä pysyn kartalla, et mihin suuntaan tää ihminen on menossa. Jos mä tapaan kerran vuodessa ja siinä on hirveästi kaikkia muita tapaamisia välissä, niin mä en välttämättä tiedä, että mikä on vienyt eteenpäin ja kuinka monta askelta on menty taaksepäin. Ihmistuntemusta siinä tarvitaan ja minusta se tarkoittaa sitä, että meidän on tavattava potilaita useammin kuin kerran konsultaatiokäynnillä.

Hanna:
Kyllä, eli vähän kiinteämpi hoitosuhde, et ei riitä semmonen satunnainen.

Kristiina:
Ne on pitkäaikaisempia hoitosuhteita, mitä pitkittyneen kivun hoidossa tarvitaan.

Kirsi:
jos ihmisellä on kivun pelko edelleen siellä, mitä sille voi tehdä? Miten kun pelko sitten taas edesauttaa siihen, et ihminen ei välttämättä liiku, tee arjessa niitä asioita, joita haluisikin. Mitä tähän sanoisit? Miten tällaisen ihmisen sitten… se on enemmän ehkä siinä akuutissa, akuutin kivun jälkeen se pelkotila.

Kristiina:
Joo, meille jää monelle ihmiselle päälle semmonen, ja vois ihan maalaisjärjellä aatella, et jos mulla on akuutti kipu, vaikka nyt tulis nivelen nyrjähdys tai nivelsiteiden venähdys, josta tulee kipua, niin mä vältän jalan käyttöä. Mut jos se kipu on mulla vuoden ja mä edelleen vältän, niin mä tiedän et siitä seuraa se, että kudokset haurastuu, lihasvoima heikkenee ja asentotunto vaipuu unholaan ja sit mun on vaikea jo käyttää sitä jalkaa.

Mut sitten kun tiedetään, että monesti jotkut tietyt tapahtumat on provosoineet uuden kipujakson, niin ei jaksa aina altistua sille ”taas se alkaa uudestaa” ja ”mä tiedän, että toi salitreeni on siis hyvä, mut viimeksi ku mä menin, niin olin viis päivää niin kipeä, et en mä nyt jaksa”. Niin silloin monesti kuntoutusalan ihmiset on hyviä kumppaneita siinä, et heidän kanssaan voi harjoitella näitä samoja toimia, et hei, mä näytän sulle, me voidaan tehdä näin, tehdään vähän osissa, tehdään vähän vähemmän, tehdään toisella tavalla ja katotaan, seurataan tuleeko samoja reaktioita, ja jos tulee, niin vähän muutetaan, mutta ei vältetä.

Voi että, kun sitä samaa vois tehdä vaikka työelämässäkin enemmän! Kun tiedetään, että moni ihminen, kellä on jatkuva kipuhaitta, niin se uuvuttaa aika pahasti, se vie aika ison osan työmuistista, työpöydästä, kun se on jatkuvasti läsnä ja lisääntyy vielä kun alkaa vähän väsyä. Jos siinä kohtaa joku olis siellä vähän tahdistamassa, että tehdäänpä tää nyt toisella tavalla tai nyt sä tiedät, että on tauon paikka. Tällaista harjoittelua ja opettelua siinä kannattaa tehdä. Ja altistaa.

Kohon Petterihän teki väitöskirjan tästä aiheesta ja liikkumisen pelosta nimenomaan ja siinä sivuttiin näitä kipuasioita ja se tais olla siinä yhtenä isoimpana teemanakin. Puhuttiin siitä, kun ihmiset välttelee liikuntarasitusta sen takia, että tulee kipua. Mutta sama pätee aika monessa muussakin toimessa, ei pelkästään fyysisessä rasituksessa, vaan ihan kestävyyttä vaativissa ajatus-, suoritusjutuissa, työnteossa ja niitä ei vielä ehkä osata nostaa esille. Et ajatellaa, että sähän teet kevyttä työtä, ethän sä liikunnallisesti itseäs rasita, et miten tässä kipua voi tulla. Sitten taas kipua kokevat sanovat, että työpäivän loppu uuvuttaa heidät aivan täysin ja kipu lisääntyy ja joutuu jäädä pois töistä.

Hanna:
Onks tälle pitkäkestoiselle kivulle tyypillistä se, että uupuu? Tai tulee tämmöisiä psykososiaalisia oireita, että sinne tulee mieliala-asioita tai ahdistusta näistä asioista?

Kristiina:
Joo, siinä on kolme komponenttia. Uupumus eli fatiikki, fatiikkia nähdään sekä fyysistä että psyykkistä, eli myös henkistä uupumista ja sitten ihan fyysistä uupumista. Fatiikkia nähdään liittyen oikeestaan kaikkiin pitkäkestoisiin sairauksiin. Puhutaan kroonisista sairauksista, oli ne sitten neurologisia sairauksia, oli ne kipusairauksia, oli ne syöpäsairauksia, ja se ei ole mikään uniikki ilmiö, joka liittyis vaan tietynlaisiin tilanteisiin. Lisäksi omat itsenäiset sairaudet voi tehdä fatiikkia. Mutta jos ajatellaan, et ihmisellä on jatkuvasti aistituntemus, joka on päällä. Jos meillä on aisteja noin viis, plus sitten joillakin vielä vähän niin kuin kuudes, ja sitten saattaa olla kipu läsnä koko ajan, niin sulla on liikaa aistitulvaa. Jos ajattelee, että ihminen elää semmosessa ärsykkeisessä ympäristössä, on paljon hälyä ja sitten vielä kipuaisti, niin se uuvuttaa. Se tekee semmoista fatigue-ilmiötä ja pikkuhiljaa ihminen rupeaa kaipaamaan taukoja ja lepotaukoja omasta arjesta.

Sitten taas pitkittynyt kipu voi johtaa luopumiskokemusten ja toimintakyvyn rajottumisen ja erilaisten epäonnistumisten, jos ei vaikka pysty tekemään sitä, mitä on aikaisemmin tehnyt, niin mielialan laskun. Eli se nähdään, et pitkittyneessä kiputilanteessa ihmisillä näkee paljon mielialan laskua. Kun taas sitten ahdistuneisuus liittyy aika luontaisesti siihen, että jos sulla on ratkaisemattomia ja hallitsemattomia asioita elämässä. Mut sitten myöskin tiedetään se, että ehkä ahdistuneisuusjaksot aikaisemmin, jos ihmisellä on taipumusta ahdistuneisuuteen, niin se korreloi pikkusen myöskin näitten pitkittyneitten kipureaktioitten kanssa. Näille ihmisille ehkä helpommin myöskin kiputaakkaa kehittyy. Kun taas ihmisille, joilla on taipumusta melankoliaan tai mielialan laskuun, niin heillä ei oo tätä samaa riskiä.

Hanna:
Voiko kipuaistimusta jotenkin harhauttaa, jotta se kipu ei tuntuis niin voimakkaalta tai niin hallitsevalta? Onks siihen jotakin harhautus keinoja?

Kristiina:
Voi harhauttaa monella tavalla ja se on älyttömän hyödyllistä osana kivun hallintaa. Me aina yritetään neuvoa ihmisiä, ja huomaakin sen, että jos ihminen keskittyy täysin johonkin muuhun tekemiseen, niin he ei koe kipua ollenkaan. Mutta se vaatii sen hetken, jos mä rupeen kysymään ihmiseltä vastaanotolta, et ”jos sä teet tällästä, niin koet sä kipua?”, niin he kertoo, että kyllä he kokee, mut he pystyy tekemään jonkun asian. Sitten jos se on vielä mielekäs, jos se vapauttaa näitä meijän aivojen betaendorfiinejä elikkä mielihyvähormoneita, niin silloin kipuaistit ei tunnu. Voimakkaat tunnekokemukset, vaikkapa jotkut mielihyvän tunteet, rakastuminen, silloin yleensä ei tule koekipua ja kipukokemus on vähäisempää, se painuu unholaan. Nää on muun muassa harhauttamisen keinoja. Mutta sitten kokemukselliset asiat, me ei voida niitä päättää etukäteen, vaan ne tulee sattumina elämään, ja silloin ihmiset voi monesti paljon paremmin. Siinä omat hormonit on paljon pelissä.

Mutta sitten jos ajattelee vaikka fysikaalisen hoidon keinoja, yksinkertaisimmin joku Tens-laite, jossa sähkövirtaa johdetaan iholle kahdella lätkällä ja se kulkee siinä välissä. Sillä alueella ihminen ei sinä aikana aisti sitä kipuradan tuomaa viestiä, vaan hän aistii sähkövirran, mutta kun sille ei ole mitään nimikettä aivoissa, niin kipuaistimus vaan vaimenee. Ihmiset kokee esim. Tensin hyödyllisenä.

Sitten taas me voidaan harhauttaa meidän kipuaistireseptoreita kudosalueilla, vaikka tuoda kylmäaistimus tai lämpöaistimus tilalle, jolloin siellä eri tuntohermoreseptorit aktivoituu ja ne kaikki ei mahdu viemään viestiä rataa pitkin, jolloin kipuviesti jää vähän vajaammaksi. Selkäytimen tasolla me koitetaan koko ajan tiedostamattamme muokata ja vähän hälventää kipuviestiä. Alkuun sitä koitetaan voimistaa, mutta sen jälkeen sitä koitetaan supressoida. Meidän keskiaivojen tyvitumakkeet tekee myös tätä säätelyjärjestelmää, koittaa kaikin keinoin huijata meijän aivoja, mikä pahimmillaan johtaa siihen, että ihminen rupee kokemaan, jos hällä on vaikka jatkuvasti kivulias raaja, et hällä on joku hermovamma, ja sitten tulee tämmöinen neuropaattinen kiputila, niin aivot pyrkii unohtamaan sen raajan. Tulee tämmöistä neglectiä, että hahmotus heikkenee, hänen on vaikeampi kokea ja jopa ei pysty välttämättä katsomaan raajaansa. Tää on aika tavallista mitä aivoissa tapahtuu.

Kirsi:
Jos puhutaan vielä näistä lääkkeettömistä kivunhoidoista, niin mitä muita tällaisia vois olla? Sanoit tossa, että TNS esimerkiksi, sähköhoidot, sähkökipuhoidot, mutta onko vielä muita sellaisia?

Kristiina:
Fysioterapeutit perinteisesti on käyttänyt esimerkiksi just sitä TNS:ää, lämpöhoitoja, kylmähoitoja, akupunktiota, erilaisia kompressiotekstiileitä, jotka kaikki ikään kuin mallintaa tätä muitten tuntoaistien hyödyntämistä osana kipukokemuksen häivyttämisessä. Sitten samalla kun näitä käytetään, niin sitten tehdään jotakin liikunnallista kuntoutusta tai muuta terapeuttista työskentelyä siinä samalla, että voitaisko nyt vaikka kokeilla tehä voimaharjottelua, voisko raajan liikkuvuutta koittaa lisätä, voisko sitä ottaa enemmän huomioon arjen askareissa. Ne on kyllä ihan hyvin käyttökelposia.

Lääketieteen puoli, lääkäreitten maailma käyttää sitten erilaisia, joskus käytetään hermokivussa tämmöisiä stimulaattorihoitoja, voidaan tehä erilaisia pieniä puudutuksia ja sitä kautta sitten saada myöskin kipuaistimusta hälvennettyä. Tai sitten esimerkiks tää, mitä on tullu enemmän tuolta psykiatrisen puolen ja mielialahoidon puolelta, niin tämmöinen magneettistimulaatio kipuaivokuorelle tai sitten liikeaivokuorelle suunnattuna, jossa koitetaan saada peilisolujen liikettä aikaseksi ja vähän niin kuin uudelleen kouluttaa aivoja. Nää on myös lääkkeettömiä kivunhoidon muotoja.

Kirsi:
Missä tilanteessa sitten lähetetään potilas erikoissairaanhoidosta ihan kipupoliklinikalle?

Kristiina:
Niin, jos perusterveydenhuollosta tai työterveyshuollosta lähetään erikoissairaanhoitoon, niin erikoissairaushoidossa monessa toimii kipupoliklinikoita. Kipupoliklinikoita toimii myöskin yksityispuolella pienessä määrin. Ortonissa on yks, missä mä olen töissä, ja sitten nyt alkaa olla sitten vähän muissakin näissä isommissa lääkärikeskuksissa, että koitetaan saaha sellasta jatkumoo.

Mutta jos nyt puhutaan julkisen puolen erikoissairaanhoidon kipupoleista, niin usein silloin kun ihminen toistuvasti joutuu käymään lääkärissä ja ehkä ne perusterveydenhuollon tai työterveyshuollon erilaiset tutkimukset on tehty ja hoitokeinot käytetty ja hän ei siltikään pärjää, et se tilanne on, et pitäis saada jotakin lisää mut ei enää keksitä, niin silloin monesti lähetetään konsultaatioon. Kipupoliklinikat harvemmin jää hoitamaan potilaita, vaan he tekee hoitosuunnitelman ja ehdottaa sitten, että perusterveydenhuolto tai työterveyshuolto, jatkais siellä hoitoa, että me havaittiin tällaista. Heillä on usein monialainen tiimi eli siihen kuuluu kuntoutustyöntekijöitä, pari lääkäriä, psykologi ja sosiaalityöntekijä, jotka sitten yhessä tekee laajennetun esitutkimuksen ja kattoo, että mitkä riskitekijät tässä on, ja vähän pengotaan sitä tilannetta, mistä me lähdettiin puhumaan silloin alkuun. Sen jälkeen sitten tehdään suunnitelma ja yhdessä yleensä potilaan kanssa sitten tavoitteet, että mikä vois olla vaikka ens vuonna tää tilanne.

Hanna:
Miten sitten hyvin vaikeeta pitkäkestoista selkäkipua lähetään yleensä hoitamaan vaikka siellä kipupolilla? Mikä on tärkeetä, mitä on tärkee voisko sanoo ihan turvata sen potilaan kannalta? Mitä asioita pitää huomioida ensin?

Kristiina:
Jos siitä pitäis rakentaa portaisto eteenpäin, et mitkä siellä perustasolla on, niin A) se, että tää ihminen pärjää arjen elämässään ja hän ei lähde invalidisoitumaan, eli eikä hän lähde välttelemään kaikkea tekemistään ja se on monesti jo nähty silloin siinä vaiheessa, kun ihminen tulee vaikka poliklinikalle arvioon eli sitä välttämisasiaa on tehty jo pitkään. Koitetaan purkaa se entiselle tasolle.

Sitten yritetään saaha mukaan terapeuttiaika, monesti se on tuki- ja liikuntaelinkivuissa edelleen fysioterapeutti tai toimintaterapeutti, mutta sit myöskin psykologi on monesti sellainen, jonka kanssa olis hyvä työskennellä. Koska sitä kipukuormaa on jo sen verran kertynyt, että sen purkaminen taaksepäin olis hyvä tehdä. Onneksi monet fyssarit tai toimintaterapeutit tekevät sitä usein siinä samalla, koska he tapaa ihmistä niin usein.

Sitten tietysti mietitään, että onko esimerkiks sellaisia kipulääkkeitä, joita tarvitaan mukaan, se on vasta se kolmas steppi. Näitä sitten vaihdellaan ja sitten tarvitaan seuranta. Eli tavataan vaikka kolmen kuukauden päästä, onks nää toiminu, miltä tää on tuntunu, vieks tää sun tilannetta eteenpäin, että missä kohtaa on takkuja, jos oma toimintakyky ei edistykään, onko se se kohta, missä pitäis mennä töihin, kun pitäis päästä vaikka sängystä nousemaan ylös, kun pitäis päästä harrastamaan vai onko ne kaikki yhdessä. Koska jotkut asiat on helpompia tehdä ja jossakin tulee enemmän sitten vastaan sitä oireistoa.

Kirsi:
Tästä lääkityksestä, mitkä on sitten lääkehoidon tavoitteet pitkäaikaisilla selkäkipupotilailla?

Kristiina:
Lääkehoidon tavoitteita on vaikea määritellä. Helpoin tilanne on silloin, kun ihmisellä on sellanen lääkitys, joka vähentää hänen kipuaan ja hän voi välillä käyttää sitä ja välillä olla käyttämättä. Jos hän päätyy tilanteeseen, missä on jatkuva, pysyvä kivunhoidollinen lääkitys, niin elimistön tuntoradat ja meidän keskushermosto on siinä määrin ovelia, että me adaptoidutaan siihen lääkitykseen helposti. Pitkäkestoiset lääkkeet alkaa menettää tehoaan, kun niitä käytetään useampi vuosi. Silloin on hyvä, että joku kattoo minkälainen lääkitys on ollut ja välillä muuttaa sitä. Silloinkin se on semmosta lääkkeen vaihtamista.

Parhaimmillaan pitkäkestoisessa selkäkivussa lääkkeenä saatava kivunlievitys on 30 prosenttia kivuista. Mikä on, jos aattelis, että itellä kipu olis vaikka 9/10, kymppi olis semmonen, et taju menee ja hdeksästä se tippuis sinne seitsemään, niin se ei kuulosta kauheen lohdulliselta. Versus se asia, että kuinka paljon lääkkeistä yritetään saada hyötyä ja toiveita asetetaan lääkehoidon varaan. Myös hirveen tyypillistä on, että tämmöisellä niin sanotulla monoterapialla eli yhdellä lääkkeellä, yhden lääkkeen nostoilla vaikka ihan maksimiannoksiin, niin ei saada hirveesti lisää tehoa ja sitten saadaan vaan enemmän haittavaikutuksia ja kaikenlaisia muita sairauksia aikaseksi. Sitten päädytään siihen, että on useampi erilainen lääkeryhmä, joita yhdistellään.

Hanna:
Näitä lääkeaineita on erityyppisiä, aina sen vaikuttavan aineen tai vaikutusmekanismin mukaan. Pystytkö kertoo ihan lyhyesti vähän yleisimmistä lääkeaineista, esimerkiks jos lähetään ihan parasetamolista liikkeelle, mihin sen vaikutus perustuu vai onko sillä vaikutusta?

Kristiina:
Joo, me jaetaan kipulääkkeet neljään tai viiteen ryhmään, josta parasetamoli on semmonen lääke, joka blokkaa kudosvauriokohdassa tai jossakin ihon alla olevien hermoreseptoreitten kemiallisen reaktion. Eli jos sulla on vaikka joku tulehduksesta johtuva kiputila, niin siinä reseptorin päätteet parasetamolin vaikutuksesta ei enää ikään kuin kuljeta niin nopeasti kipuviestiä. Mutta se ei millään tavalla muuta hermoston toimintaa eikä esimerkiks selkäydin- tai aivotasolla. Aivotasolla parasetamolilla on ihan pieni vaikutus, vähän samanlainen vaikutus kun on sitten tosi vahvoilla morfiinipohjaisilla lääkkeillä. Plus sitten, että parasetamoli on tosi tehokas kuumelääke, eli selkäytimen tasolla se vaikuttaa meidän lämmönsäätelyyn ja akuutissa infektiotilanteessa parasetamoli on aivan älyttömän hyvä lääke laskemaan kuumetta ja viemään akuuttia kipureaktiota pois. Mut sen käyttö pitkäaikaisessa kivussa, kroonisessa kivussa, ei siitä hirveästi oo yksittäiskäytössä hyötyä tai sitten tämmöisessä monoterapiassa, että se olis ainut lääke.

Hanna:
Mites esimerkiks tulehduskipulääkkeet? Toinen yleinen käsikauppalääke, onks niillä?

Kristiina:
Tulehduskipulääkkeitä on sekä käsikauppa myynnissä, joka tarkottaa sitä, että ei tarvii reseptiä niitten ostamiseksi, ja silloin niitten annoskoot jää hyvin pieneksi. Sitten niitä on myös sellaisia, joita saa ainoastaan reseptillä, ja silloin ne annoskoot ja niitten voimakkuusasteet voi olla korkeemmat.

Tulehduskipulääkkeitä käytetään silloin, jos on joku kudosvauriokipu, jos on ollut joku nilkan nivelsiteiden nyrjähdys ja tiedetään, et siellä on repeytymisen aiheuttamaa vuotoa ja sinne on tullut valkosoluja paikalle, jotka on lähtenyt sitten tilkitsemään sitä vuotoa ja rakentamaan uutta sidekudosta. Sinne kertyy turvotusta eli kudosnestettä, se tekee painetta ja kudosvaurion aiheuttama tulehdus aiheuttaa sitten kipureseptorien ärsyyntymisen. Silloin on tarkoituksen mukaista käyttää tulehduskipulääkettä vaimentamaan kipua.

Mut nyt sitten uudet tutkimukset taas puhuu sitä vastaan, että miks me haluttais kudosvauriotilanteessa pitkittää sitä kudosvaurion paranemisprosessia käyttämällä tulehduskipulääkkeitä, joka saa mut ajattelemaan, että miksi me toistuvissa selkäkipujen pahenemisjaksoissa käytetään tulehduskipulääkkeitä, jos siellä on uus kudosvaurio. Mut aika monesti pitkittyneessä selkäkiputilanteessa vaikka tulee näitä noidannuolijaksoja tai kipujaksoja, siellä ei todetakaan tulehduksellista prosessia, jolloin tulehduskipulääkkeet vaikuttaa enemmän vain katkasemaan kipuviestiä ja niitten vaikutus on täysin samanarvoinen parasetamolin kanssa. Haittavaikutuksia on toki enemmän, koska jos parasetamoli puoliintuu sillä tavalla, että maksan solut hajottaa sitä, eli puhutaan maksa-aineenvaihdunnasta. Sitten taas tulehduskipulääkkeet aika moni hajoaa munuaisten järjestelmässä, niin pitkäaikainen tulehduskipulääkkeitten haittavaikutus perustuu munuaisten toiminnan hiipumiseen, tulee akuuttia vajaatoimintaa, voi tulla yhtäkkisiä turvotuksia, verenpaineet voi karata pilviin.

Tulehduskipulääkkeet myöskin valitettavasti blokkaa meijän luontaisia kehon parantamiskeinoja, jolloin esimerkiks ne altistaa vaikkapa verenvuodoille, mahan suolahapon eritys lisääntyy. Eli nää meijän luontaiset prostanoidit katkaisee myös niitten sykliä ja niitä ei sen takia voi käyttää pitkiä aikoja. Ei voi käyttää kuukausia buranaa tai jotakin muuta käsikauppatulehduskipulääkettä, koska niihin liittyy muita terveysriskejä.

Hanna:
Mites sitten erilaiset esimerkiks opioidipohjaisemmat lääkkeet, jotka on sit jo vähän voimakkaampia lääkkeitä, onks ne kuinka yleisiä pitkäkestoisessa selkäkivussa?

Kristiina:
On ne aika yleisiä. Meil on sellasia mietoja opioideja, jotka on jännästi yhdistetty näihin parasetamoli- tai tulehduskipulääkevalmisteisiin, jolloin sitten on tehty lääkeaine, jossa on yhdistelmänä parasetamolia tai ibuprofeenia tai jotakin muuta tulehduskipulääkettä, ja toinen puoli on sitten kodeiinia tai tramadolia, jotka on morfiinijohdannaisia. Silloin molempia lääkkeitä tulee pienet määrät ja ajatellaan, että silloin jos tulee pieni määrä näitä vahvoja kipulääkkeitä, niin se on helpompi hallita kuin sitten vahva kipulääke, jota otetaan ehkä vähän harvemmin.

Ongelmia liittyy siihen, että kun mä puhuin siitä, että elimistö sopeutuu lääkkeen vaikutuksiin ja alkaa vaatia sitä pitoisuutta elimistössä, niin aika monelle kehittyy jonkin näköistä toleranssia eli sietokykyä lääkkeelle, jolloin kipuvaste muuntuu ja tulee läpi siitä samasta kipulääkkeen nauttimisesta huolimatta. Sitten kun sitä lääkettä nostetaan samaan tahtiin, että nyt tää ei auttanu, mä otan 2, mä otan 4, mä otan 6.. niin kun se 6 jää päälle, sitten kun lähdetään laskemaan annoksia, niin tulee vieroitusoireita. Eli nää lääkkeet aiheuttaa fysiologista addiktiota aika nopeestikin, joka on sitten ongelmallista, kun ihmisen kipuhaitta kuitenkin jatkuu.

Tän takia lääkitys ei oo ratkaisu yksinään pitkäaikaisen kivun hoitoon. Vaan sitten kun on niitä muitakin keinoja, niin ihmisen on paljon turvallisempaa itse säädellä lääkehoidon osuutta, kun tietää, että on muitakin kivunhallinnan keinoja. Tai jos tää lääkitys loppuu, niin sitten käytetään näitä keinoja sinä aikana, kun vaikka etsitään uutta.

Hanna:
Miten sitten itsehoitokeinot tai elintavat, minkälaista vaikutusta niillä on krooniseen kipuun?

Kristiina:
Ensinnäkin mielihyvän tuottaminen päivittäisessä elämässä, jolla aikaan saadaan omien endorfiinien vapautumista, ja se, että on mielekästä tekemistä mitä kokee pystyvänsä.

Mä luin yhen tutkimuksen, missä katottiin, että mitkä asiat esimerkiksi vaikuttaa siihen, miten ihmiset, kellä on kroonista kipua tai pitkäkestoista kipua, pysyy työelämässä. A) he kokee itsensä hyödylliseksi, tarpeelliseksi, hyväksytyiksi, ja he pystyy tekemään sitä hommaa ja suoriutumaan siitä mikä heille on annettu. Mutta jos heitä koko ajan väheksytään tai tulee semmonen olo, et ”no ei sun tarvi tehä sitä, ku mä tiiän et sä oot kipee”, niin se vähentää halukkuutta ja pystyvyyden tunnetta.

Pystyvyyden tunne on meillä yks tärkeimmistä toimintakykyä ylläpitävistä tekijöistä, me halutaan pystyä itse tekemään asioita. Joten tällaiset asiat, että pysyy normaali arjessa kiinni ja ei tavallaan päästä sitä tuntemusta, jonka nimi on kipu, valtaamaan ja suunnittelemaan sitä päivän elämää sun puolesta, vaan sä itse päätät, että mitä sä pystyt tekemään. Todellisuushan on sitä, että katsotaan kuinka pitkälle, ja sen jälkeen sitten ehkä tarvitaan lepotaukoja. Ja jos ajattelee, että mitä tahansa tavoitteellista tekis, oli sitten kipua tai ei, jokainen tietää, että häiriötekijöitä tulee. Kaikki ei mee niin suoraviivaisesti ja kolmen kuukauden vaikka joku harjoitustreeni, niin siihen tulee monia poikkeamia. Sama juttu kivun kanssa eläessä, joskus sä et tiedä, että koska on hyvä päivä ja koska ei. Joskus sä jo tunnet oman kroppas niin hyvin et sä tiedät, että nyt ilmat alkaa kylmetä ja mä tiedän, että se hermokipu tästä suivaantuu. Hermokipu on altis kylmälle. Tai sitten joku CRPS-tyyppinen kokonaisuus, alaselkäkipu, kun tulee liukkaat kelit ja lihakset jännittyy, niin sillon on paljon enemmän kipujaksoja. Se vaatii vähän toisenlaista huomiointia.

Hanna:
Kiitos paljon Kristiina, että pääsit mukaan meidän podcastiin keskustelemaan pitkäkestoisesta selkäkivusta. Kiitos myös kuulijalle, että seurasit tätä jaksoa ja muistathan, että monipuolista tietoa selkä- ja niskakivusta sekä niiden itsehoidosta löydät meidän selkakanava.fi-verkkopalvelustamme. Sieltä löydät myös meijän yhteystiedot, laita meille palautetta tulemaan ja myös ideoita seuraavien jaksojen aiheeksi. Ensi kertaan, moikka!

Kirsi:
Moikka!

Kristiina:
Kiitoksia ja hei hei!