Terve luu ei murru tavallisessa kaatumisessa saati itsestään ilman tapaturmaa. Osteoporoosi eli luukato on sairaus, jossa luusto haurastuu niin, että luunmurtumia tulee helposti. 

Osteoporoottinen luusto on Suomessa arviolta 300 000 – 400 000 ihmisellä, ja suuri osa näistä ei sitä itse tiedä.  Osteoporoottisia luunmurtumia tapahtuu vuosittain 30 000 – 40 000. Tavallisimpia ovat ranne-, olkaluu- ja nikamamurtumat sekä lonkkamurtuma.

Osteoporoosi voi tulla kenelle tahansa, mutta jos olet rakenteeltasi vankka (”suuret luut”), kasvuiässä ravitsemus on ollut hyvä (erityisesti kalsiumin ja D-vitamiinin saanti) ja olet liikkunut elämäsi aikana paljon, et saa osteoporoosia, ellei jokin sairaus syö luustoasi huonoon kuntoon. Toisaalta hentoluiseksi syntynyt, maidottomalla ruokavaliolla ollut ja D-vitamiinin puutteesta kärsinyt saattaa saada osteoporoosin jo suhteellisen nuorella iällä. Koska perinnölliset seikat (ruumiinrakenne yms.) vaikuttavat osteoporoosin riskiin, on ymmärrettävää, että jos vanhemmilla tai sisaruksilla on todettu osteoporoosi, ja erityisesti, jos heillä on ollut nikama- tai lonkkamurtuma, kannattaa itsekin miettiä oman luustonsa terveyttä.

Nikaman kasaanpainuma voi löytyä sattumalta

Useimmiten luunmurtuma syntyy hauraaseenkin luuhun vasta vamman yhteydessä. Tavallisessa kaatumisessa ei terve luu yleensä murru, mutta osteoporoosin haurastama luu murtuu. Joskus luu voi murtua täysin ilman tapaturmaakin, esimerkiksi nikama voi painua kasaan. Joskus nikaman kasaanpainuma todetaan aivan sattumalta esimerkiksi sydämen ja keuhkojen röntgenkuvauksen yhteydessä. Toisinaan tällainen kasaanpainuma eli kompressiomurtuma löytyy, kun röntgen- tai magneettitutkimuksella etsitään syytä pitkittyneelle selkäkivulle. Kipu on voinut alkaa pienen tapaturman, esimerkiksi vääränlaisen taakan noston tai tuolin ohi istahtamisen seurauksena tai aivan omia aikojaan.

Usein nikamamurtuman toteaminen viivästyy tarpeettoman pitkään ja johtaa osteoporoosin diagnoosin ja hoidon viivästymiseen sekä aiheuttaa epätietoisuutta kivuliaalle potilaalle hänen vaivojensa syystä. Lääkärit ovat valitettavan hyvin oppineet sen tutkimustietoon perustuvan ohjeen, ettei selän röntgenkuvaus paranna ketään eikä äkillisestä selkäkivusta kärsivän nuoren henkilön selkää tule röntgenkuvata.

Suosituksen mukaan röntgenkuva on kuitenkin silloin tarpeen, kun on merkkejä vakavista selkäsairauksista.  Osteoporoottinen nikamamurtuma on yksi näistä vakavista selkäsairauksista, mutta siitä ei välttämättä usein ole muuta merkkiä kuin yli 50 vuoden ikä. Toisin sanoen yli 50-vuotiaan selkäkipuisen selkä kannattaa röntgenkuvata ja itse pidän sitä tärkeänä silloin, kun kipu on uudenlainen – monellahan on jo aiemmin joskus ollut selkäkipujaksoja ja siten on vertailukohta olemassa, tai sitten, kun kipu kestää poikkeuksellisen pitkään – rajana voisi olla vaikka kuuden viikon kesto, jolloin puhutaan subakuutista eli puoliäkillisestä selkäkivusta.

Luuntiheysmittauksella voidaan varmistaa, että kyseessä on osteoporoosista johtuva kompressiomurtuma.

Kompressiomurtumassa selkäkipu helpottuu makuulla

Kun nikaman kasaanpainuma eli kompressiomurtuma todetaan, jatkuu selkäkivun hoito ennallaan.  Tyypillistä nikamakompressioon liittyvälle selkäkivulle on se, että se helpottuu makuuasennossa, saattaa tuntua taas kylkeä kääntäessä sekä heti ylös noustessa. Pidemmän kävelyn aikana kipu myös usein pahenee. Hermojuuripuristus tai selkäytimen puristustila alaraajoihin säteilevine kipuineen ja lihasvoiman heikkenemisineen on onneksi hyvin harvinaista.

Kipulääkkeillä on vain vähän vaikutusta tähän liikkeessä tuntuvaan kipuun, mutta niistä voi olla apua niin, että pystyy nukkumaan. Tukiliivistä saattaa joskus olla hyötyä ja apua liikkumisessa. Luuntiheysmittauksella voidaan varmistaa, että kyseessä on osteoporoosista johtuva kompressiomurtuma, ja joskus tarvitaan muita kuvantamisia muiden patologisten murtumien, kuten syövän etäpesäkkeet, poissulkemiseen.  Osteoporoosin toteamisen jälkeen poissuljetaan laboratoriokokein luustoa heikentävät sairaudet ja aloitetaan hyvä perus- eli omahoito.

Liike lujittaa luuta

Omahoitoon kuuluu liikkeellä oleminen. Kaikki liikkuminen vähentää kaatumisen todennäköisyyttä. Luuta lujittaa sellainen liike, missä on iskuja, suunnanmuutoksia ja tärähdyksiä (juoksu, hyppely, tanssi, aerobic, pallopelit, sauvakävely, jne.) tai missä lihas vääntää luuta (kuntosali, jumppa). Jotta tämä luonnon oma luuta vahvistava mekanismi voi toimia, täytyy saatavilla olla riittävästi raaka-ainetta luun lujittamiseen.  Tämä raaka-aine on kalsium eli kalkki. Sitä saamme ravinnosta, erityisesti maitotuotteissa kalsiumia on runsaasti. Maidotonta ruokavaliota noudattava voi korvata maitotuotteiden kalsiumia esimerkiksi kasviperäisillä ”maitojuomilla”, joihin on lisätty kalsiumia. Jos tämäkään ei onnistu, on tarjolla kalsiumtabletteja. Kalsiumin ihanteellinen saanti luuston terveyden kannalta on 1 000 – 1 500 mg päivässä. 

Jotta tämä ravinnon kalkki olisi luuston käytettävissä, se täytyy saada imeytymään suolistosta ja tämä taas vaatii D-vitamiinia. Käytännössä kaikki suomalaiset tarvitsevat D-vitamiinia myös purkista, mutta tarve vaihtelee noin 10–200 µg päivässä. Kullekin oikea määrä löytyy vain tarkistamalla oma D-vitamiinitaso verikokeella.

Hyvällä omahoidolla voidaan puolittaa todennäköisyys saada luunmurtuma.

Tarvittaessa avuksi lääkehoito

Hyvällä omahoidolla voidaan puolittaa todennäköisyys saada luunmurtuma eli se on erittäin tehokasta, mutta hyödyn saaminen vie vuosia aikaa ja siksi saatetaan joutua tätä tehostamaan ja nopeuttamaan lääkehoidolla.

Lääkehoidolla luustoa voidaan lujittaa nopeasti, kun perushoito on kunnossa: ”muurari kannattaa kutsua paikalle vasta, kun on tarpeeksi rakennusaineita eli tiiliä (= kalkki) ja laastia (= D-vitamiini)”. Nykyisillä lääkehoidoilla voidaan uuden murtuman vaara pienentää murto-osaan aiemmasta. Käytössä on kolme luulääkeryhmää: bisfosfonaatit (tabletti kerran viikossa tai kerran kuussa tai infuusio laskimoon kerran vuodessa), denosumabi (ihonalainen injektio kahdesti vuodessa) ja teriparatidi (ihonalainen injektio kerran päivässä). Lisäksi joskus naisilla hormonikorvaushoito riittää vahvistamaan luustoa. Kun osteoporoosia sitten hoidetaan perushoidolla tai sen lisäksi lääkehoidolla, voidaan hoidon tehoa seurata luuntiheysmittauksella. Yleensä ensimmäinen mittaus tehdään kahden vuoden hoidon jälkeen ja jatkossa 3–5 vuoden välein.

Kaikkein paras hoito osteoporoosissakin on ennaltaehkäisy. Jos liikkuu paljon ja pitää huolen riittävästä kalsiumin ja D-vitamiinin saannista, säilyy luustokin lujana ja on ”varaa” siihen, että se vuosien kuluessa kuitenkin pikkuhiljaa heikkenee. Jos taas lähisukulaisilla on ollut nikama- tai lonkkamurtuma tai tietää sairastavansa osteoporoosia aiheuttavaa sairautta, kannattaa tehdä luuntiheysmittaus ja arvioittaa oma murtumavaaransa – lääkehoito voi joskus olla tarpeen myös ennen ensimmäistä murtumaa.

Osteoporoosi

  • Arviolta 300 000 – 400 000 suomalaisella on osteoporoottinen luusto.
  • Osteoporoottisia luunmurtumia tapahtuu vuosittain 30 000 – 40 000.
  • Osteoporoosia voi esiintyä kaikenikäisillä naisilla ja miehillä.
  • Suurin riski sairastua osteoporoosiin on vaihdevuodet ohittaneilla naisilla, koska estrogeenituotannon hiipuminen vaihdevuosi-iässä kiihdyttää luumassan menetystä.
  • Osteoporoosia ja murtumia voi ehkäistä säännöllisellä liikunnalla, monipuolisella ruokavaliolla ja nauttimalla riittävästi kalsiumia ja D-vitamiinia.

Lisätietoa osteoporoosista ja tukea omahoitoon osoitteessa luustoliitto.fi.

Ari Rosenvall
yleislääketieteen erikoislääkäri, CCD,
Osteoporoosiklinikka, Mehiläinen Ympyrätalo

Asiantuntija-artikkeli on julkaistu Hyvä Selkä -lehdessä 2/2022
Jos et vielä saa lehteä, tee tilaus tai liity selkäyhdistyksen jäseneksi, niin saat lehden jäsenetuna.